Millä sanoilla sen kertoisin?

Adoptiojärjestön tiedottajana joudun aina välillä pysähtymään ja kysymään itseltäni: ”Miltä adoptiomaailma näyttää juuri nyt?” Olen lähes seitsemän vuoden aikana saanut tottua siihen, että mikään ei ole adoptiomaailmassa niin varmaa kuin muutosten mahdollisuus.

Adoptiopalvelun työntekijät työskentelevät monta rautaa tulessa tällä monimutkaisella kentällä. He tapaavat asiakkaita ja ovat yhteydessä adoptiokontakteihin eri puolilla maailmaa. Heidän työhönsä vaikuttavat sekä perheiden että kontaktien, ja jopa lasten, vaihtuvat tilanteet sekä eri maiden poliittiset ja yhteiskunnalliset muutokset. He tekevät hektistä työtään sisällä tätä jatkuvien muutosten pyörrettä. Itse katselen heidän työtään täältä ulkokehältä ja toisinaan vauhdissa on vaikea pysyä.

Aloittaessani työni Interpediassa oli adoptiomaailmassa tapahtunut merkittäviä asioita vain muutama vuosi aiemmin. Vielä kymmenen vuotta sitten saapui Kiinasta lapsia kymmenittäin vuodessa, ja odotusajat olivat erittäin lyhyitä. Sittemmin tilanne muuttui monessa muussakin maassa: lastensuojelua kehitettiin ja kotimaan adoptiot lähtivät kasvuun. Siitä alkoi uusi vaihe viestinnässä. Meidän oli jollakin lailla kerrottava adoptiosta kiinnostuneille, että tilanne on muuttunut ja saapuvat lapset olisivat entistä useammin erityistarpeisia ja odotusajat pidentyvät. Kohtuuttomat odotukset oli saatava muuttumaan realistisemmiksi, jotta vältyttäisiin valtavilta pettymyksiltä ja ylimääräiseltä tuskalta odotusaikoina.

Vuosien työn jälkeen olemme saaneet huomata, että viesti on mennyt perille. Nyt alamme havahtua siihen, että meillä onkin jäänyt levy päälle toistamaan samaa mantraa: ”Odotusajat pidentyvät vuosi vuodelta ja lapset ovat yhä useammin erityistarpeisia tai vanhempia.” Tämä on toki tottakin, jos ajattelemme esimerkiksi Kiinaa. Kiinan perusohjelmassa odotusajat pitenevät vuosi vuodelta, ja maa keskittyy nyt erityistarpeisten lasten ohjelmaan. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Jos odotusajat olisivat pidentyneet ja lapset vanhentuneet vuosi vuodelta, kuten olemme toistaneet näiden vuosien ajan, olisivat adoptoitavat lapset jo varmaankin teini-ikäisiä ja heitä odotettaisiin ehkä kymmenisen vuotta.

Nykyinen todellisuus on paljon paljon monimutkaisempi ja juuri siksi siitä on niin vaikea viestiä yksinkertaisesti. Lehdissä näemme aina silloin tällöin artikkeleita adoptioperheistä. Hyvin usein tarina kertoo pitkästä ja uuvuttavasta odotuksesta ja byrokratiasta. Odotusajat ovat usein vuosia, varsinkin jos siihen laskee ajan vanhempien omasta adoptiopäätöksestä alkaen.

Olemme alkaneet jo hieman harjoitella uutta hokemaamme: ”Adoptioprosessit ovat nykyään hyvin yksilöllisiä ja räätälöityjä”. Tämän paremmin emme osaa tilannetta kuvailla. Todellinen adoptioprosessin eteneminen ja siihen kulunut aika riippuvat niin kovin monesta tekijästä, ja useimpiin niistä me emme voi vaikuttaa.

Adoptiokontaktimme eroavat hyvin paljon toisistaan. Osassa kontakteista prosessi on jollain tasolla ennustettava ja osassa se voi olla arvaamaton. Prosessiin vaikuttavat myös hakijoiden yksilölliset ominaisuudet, esimerkiksi ikä ja erityistarvevalmiudet. Siihen vaikuttaa aivan erityisesti adoptoitava lapsi, jolla on oma ainutlaatuinen taustansa, ja jolle pyritään löytämään paras mahdollinen ja juuri hänelle sopivin perhe. Tällä matkalla myös onnella on osansa. Joskus kontaktilta, jonka odotusajat ovat olleet pitkiä, tuleekin yllättävän nopeasti lapsiesitys, ja toisen kontaktin, jonka odotusajat ovat olleet kohtuullisia, adoptioprosessiin tulee jokin arvaamaton viive.

Koskaan emme voi tietää mitä tulevaisuus tuo. Silti mietimme täällä usein sitä, miten voisimme kertoa myös niistä lyhyistä odotusajoista, pienistä vauvoista, onnistuneista isomman lapsen adoptioista, pitkistä odotusajoista, jotka olivatkin juuri sopivan pituisia juuri tälle perheelle? Koska tämä lapsi oli odotuksen arvoinen. Miten kertoisimme tästä ihmeellisen monimuotoisesta maailmasta juuri sopivalla tavalla: antaen adoptionhakijoille uskallusta toivoa, mutta viisautta varautua samalla siihen, että yllätykset ovat aina mahdollisia.

Tänään aamulla tullessani toimistolle tapasin pienen pojan, viikko sitten Suomeen saapuneen. Näin touhukkaan lapsen, joka pinosi oleskelutilamme leluja innosta puhkuen ja painautui välillä äitinsä syliin. Näillä vierailuilla ne lapsiesitysten paperilla olevat nimet heräävät eloon. ”Nämä ovat niitä työmme helmihetkiä”, sanoi kollegani Malla. Toinen kollegani oli juuri saanut lämpimän tervehdyksen perheeltä, jonka ensimmäinen joulu lapsiperheenä lähestyy. Adoptio on uusi mahdollisuus elämässä, sekä lapselle että vanhemmille. Pidetään se kirkkaana mielessämme kaiken keskellä.

DSCN0340 (2)


Marja Utela

Kirjoittaja on Interpedian tiedottaja



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *