Eettisen viestinnän ja journalismin työpajassa Kathmandussa pohdittiin lapsen yksityisyyden suojaa

Aloitimme Frame, Voice, Report -hankkeemme Kenen äänellä? Näkökulmia eettiseen kehitysviestintään työmatkalla Kathmanduun Nepaliin. Aiomme hankkeessa tutustua tarkemmin lapsityön hyväksikäyttöön ilmiönä erityisesti kotiapulaisina työskentelevien tyttöjen kannalta sekä nepalilaisten järjestöjen ja yksittäisten ihmisten toimiin lapsityöläisten puolesta Nepalissa. Samalla pohdimme yhdessä nepalilaisten toimijoiden kanssa eettisiä kysymyksiä eli millaisia sanoja ja kuvia käytämme, kun raportoimme haavoittuvassa asemassa olevista lapsista.

Kathmandussa haastattelimme vierailumme aikana useita järjestötoimijoita, entisiä ja nykyisiä lapsityöläisiä sekä heidän työnantajiaan, opettajia, aktivisteja ja poliitikkoja yhdessä mukanamme matkustaneiden toimittaja Eeva Simolan ja valo- ja videokuvaaja Tuukka Ervastin kanssa. Keräsimme materiaalia aiheesta kertovaan dokumenttifilmiin sekä artikkeleihin ja halusimme saada monipuolisen kuvan siitä, mitä on jo tehty lapsityön vähentämiseksi ja lapsityöläisten oikeuksien parantamiseksi.

Kathmandu

Kathmandu

Perjantaina 28. syyskuuta järjestimme Kathmandussa eettisen viestinnän ja journalismin työpajan yhdessä nepalilaisen kumppanijärjestömme Children and Women in Social Service and Human Rightsin eli CWISH:n kanssa. Työpajaan osallistui meidän suomalaisten lisäksi edustajia kaikista Interpedian Nepalin kumppanijärjestöistä sekä nepalilaisia toimittajia.

Mikä on lapsen etu?

Työpajan aluksi jaoimme kaikki omien työyhteisöjemme eettisiä periaatteita. Havaitsimme paljon yhteistä työtämme ohjaavissa laeissa ja ohjeistuksissa. Olimme yhtä mieltä myös siitä, että lapsista kertominen ja lasten kuvaaminen eettisesti kestävällä tavalla on monisyinen aihe, joten jokainen yksittäinen tapaus pitää käsitellä erikseen. Jokainen lapsi on yksilö ja hänen tarinansa on ainutlaatuinen.

Koska jokainen tapaus on erilainen, meidän on aina pohdittava tarkkaan ennen julkaisua mikä on lapsen etu ja kysyttävä itseltämme ainakin nämä kysymykset:

  • kunnioittaako teksti/kuva lapsen ihmisarvoa?
  • onko minulla lapsen vanhempien/huoltajien lupa julkaisuun?
  • vahingoittaako julkaisu lasta tai asettaako se hänet vaaraan?
  • voiko lapsen jäljittää/tunnistaa kuvasta tai tarinasta?

 

Jokaisella tapauksella on monta puolta. Vaikka lapsen vanhemmat antaisivat julkaisuluvan, meidän on silti kysyttävä itseltämme vielä: Kunnioittavatko vanhemmat/huoltajat lapsen yksityisyyttä? CWISH:n tiimipäällikkö Babu Ram Gautam kertoi, että CWISH harkitsee tarkkaan jokaista julkaisua, vaikka lupa siihen olisi saatu.

Nepalilaiset toimittaja Shiva Gaunle ja Rudra Pangeni huomauttivat, että lapsen nimen julkaisemisesta voi olla myös hyötyä. He kertoivat tarinan lapsesta, joka halusi tulla erotetuksi koulusta, koska hänen perheellään ei ollut rahaa ja hän joutui huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan. Hänen tarinansa julkaistiin lehdessä, minkä jälkeen perhe alkoi saada lahjoituksia ja tyttö pystyi jatkamaan koulunkäyntiä. Joissakin tapauksissa lapsen tarinan julkaiseminen voi olla lapselle itselleen myös hyvin voimauttava kokemus: Hän on saanut esittää oman mielipiteensä omalla nimellään ja tullut kuulluksi.

Työpajan aikana nepalilaiset järjestötoimijat haastoivat toimittajia kysymyksillään nepalilaisen median tavasta julkaista toisinaan alaikäisistä rikosuhreista tietoja, joiden perusteella nämä voitaisiin jäljittää. Toimittajat myönsivät, että näin toisinaan tehdään. He kertoivat myös siitä paineesta, mikä toimittajia kohtaa, jos tietoja ei julkaista: Monet lukijat eivät usko rikoksen tapahtuneen, jos esimerkiksi tekijän nimeä ei julkaista.

Kohujen ja sensaatioiden välttäminen

Me työpajan osallistujat olimme yhtä mieltä siitä, että erityisesti haavoittuvassa asemassa olevista lapsista kerrottaessa olisi vältettävä sensaatiohakuista raportointia, kuten esimerkiksi kärsivien lasten kuvia. Valokuvaaja Tuukka Ervasti huomautti hyvin, että “Valokuvia olisi käytettävä yleisön tietoisuuden kasvattamiseen eikä säälin tunteiden herättämiseen”. Kansalaisjärjestöt kohtaavat tämän ongelman usein varainhankinnassaan ja kipuilevat etsiessään keinoja sitouttaa ihmisiä työhönsä käyttämättä stereotyyppisiä mielikuvia pönkittävää uhrikuvastoa. Meidän on suojeltava lapsia ja samalla huolehdittava siitä, että lapsen ääni tulee kuulluksi.

CWISH:n tiimipäällikkö Babu Ram Gautam esiintymisvuorossa

Työpajan lopuksi moderaattorimme Eeva Simola pyysi meitä summaamaan työpajan herättämiä ajatuksia ja oppeja. Kumppanimme Patan CBR -järjestön johtaja Loonivaa Chitrakar tiivisti keskustelut pähkinänkuoreen: ”Harkitse ja harkitse uudelleen ennen kuin julkaiset tarinan tai kuvan”. Olimme kaikki sitä mieltä, että tällaiset keskustelut ovat tarpeellisia ja erittäin hyödyllisiä, sillä nämä ongelmat ja eettiset kysymykset ovat meille kaikille yhteisiä. Keskustelut auttavat meitä sisäistämään eettiset periaatteet ja hyvät käytännöt. Toivottavasti saamme tilaisuuden jatkaa näitä keskusteluita myös tulevaisuudessa.

 

Interpedian Frame, Voice, Report -hanke Kenen äänellä? Näkökulmia eettiseen viestintään kehityskysymyksissä

Eeva Simolan artikkeli Nepalissa on tuhansia alaikäisiä kotiapulaisia – Entinen lapsityöläinen haluaa lopettaa lapsityövoiman käytön

Frame, Voice, Report!

         


Marja Utela

Kirjoittaja on Interpedian tiedottaja



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *