Pitkä matka vanhemmaksi – pala adoptioperheen tarinaa

Mies kuljettaa sormeaan pitkin hopeoitua uraa, jonka koukeroista piirtyy kaipaus. Kivi on musta ja sen pintaan on kaiverrettu kaksi joutsenta kurkottamassa katsettaan kohti ulapan taa piirtyvää auringon laskua. Metsän reunassa yksinäinen mänty hapuaa kohti illan viimeisiä säteitä. Puoliso, jonka kanssa hän jakoi elämänsä 43 vuotta, on ollut poissa jo kauan. Mies muistaa elon kiemuraiset juonteet, kipeät ylämäet ja leikkisät tyvenet. Hän muistaa täyden korin herkkutatteja sienimetsässä ja pannukahvin tuoksun kesämökin tuvassa. Hän muistaa junamatkan halki Neuvostoliiton ja talonrakennuksen pienelle kylälle. Ennen kaikkea hän muistaa toiveen lapsista ja omasta perheestä. Polku kohti yhteistä unelmaa oli pitkä ja aikaansa nähden poikkeuksellinen. Kulkeminen vaati heiltä rohkeutta, päättäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, mutta he halusivat olla äiti ja isä. Ja sitä he todellakin olivat.

Isä suoristaa vanhan paperin kulmaa tuossa samassa talossa, jonka perustuksiin on kaiverrettu 1993. Hän arkistoi paperin ja pinon muita tärkeitä muistoja kansioon yli kolmekymmentä vuotta sitten. Kuitti käännöksestä, vahvistus taloudellisen tilanteen vakaudesta, tuttavien ja viranomaisten selvityksiä vanhemmaksi sopivuudesta. Kaikki nuo olivat tärkeitä askelia kohti lapsen saamista adoption kautta. Tänä päivänä ne ovat rakkaita muistoja.

Adoptiovanhemmalle oman lapsen syliin saamisen polku on hyvin erilainen, vaikka toive lapsesta onkin kaikille vanhemmaksi haluaville sama. Adoptiovanhemmat ovat käyneet yleensä jo hyvin raskaan tien ymmärtäessään, ettei biologiseen lapseen ole mahdollisuutta. Kuva konkretisoi tulevien vanhempien odotuksen, adoptiovanhemmilla se on mustavalkoisen ultrakuvan sijaan otos jo syntyneestä ihmeestä.

Heille ensimmäiset kuvat tulivat Intiasta. Toisessa pieni, tumma vauva makaa valkoisessa sängyssä, toisessa taas hän taas uinuu hoitajan sylissä. Odotus oli kestänyt melkein kymmenen vuotta, mutta nyt kaikki tapahtui äkkiä. Kolmikuinen poika tuotaisiin heille Suomeen. Hartaasti odotettu lentokone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle tammikuisena aamuna. Adoptiojärjestön työntekijä työnsi lentokentän porttien läpi matkalaukuille varattuja kärryjä, joihin asetetuissa kehdoissa nukkui neljä pientä vauvaa, kaksi kussakin. Tuloaulan lasin takana neljä perhettä miettivät, kuka näistä suloisista lapsista olisi juuri heidän.

Elämä esikoisen kanssa oli asettunut jo uomiinsa, kun kaksi vuotta myöhemmin äiti nosti lankapuhelimen luurin, jonka toisessa päässä soittaja kysyi, haluaisiko perhe ottaa vielä noin vuoden ikäisen tytön. Hänen vuokseen perheen olisi matkattava ensimmäistä kertaa Thaimaahan. Kuva pörrötukkaisesta tytöstä tuli ja matka konkretisoitui. Matkaa suunniteltiin huolellisesti. Äiti jäi lomalle ja isä raivasi yrittäjän kalenterinsa. Matkaseurueeseen liittyi vielä äidin sisar takaamaan kielitaidon kinkkisimmissäkin käänteissä.

Kauan odotettu tapaamisen hetki pakahdutti äidin sydämen, mutta suututti päiväunilta herätetyn tytön. Tyttö laitettiin takaisin nukkumaan ja äiti jäi sängyn vierelle odottamaan ja tarkkailemaan lastenkodin arkea: lattialla syöviä aikuisia ja sängyissään itkeskeleviä lapsia. Naurua ja hymyäkin oli. Kun tyttö heräsi, hän kurotti kätensä kohti äitiään – eikä päästänyt irti, kuin vasta kotona Suomessa. Viimeisten yhteiskuvien ottaminen henkilökunnan kanssakin oli liian pitkä hetki pois merkitykselliseksi koetusta sylistä.

Näin neljän ihmisen elämät kietoutuivat yhteen tiiviiksi perheeksi. Lapsuudessamme riitti tarinoita, tärkeä osa adoptiolapsen vanhemmuutta onkin puhua avoimesti lapsen juurista ja taustasta. Äiti jaksoi aina lempeän kärsivällisesti kertoa juuri meidän omat tarinamme ja vastata samoihin kysymyksiin yhä uudelleen. Äiti osasi käsitellä viisaudella myös hylkäämisen kokemusta. Hän kuvasi biologiset äitimme aina niin, että heidän tarkoituksensa oli tarjota lapselleen parempi elämä muualla, eikä heillä ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kuin antaa lapsensa pois. Äidin tarinoista välittyi aina äärimmäinen kiitollisuus ja arvostus taustaamme kohtaan.

Äitimme nukkui pois perheen läsnä ollessa elokuussa 2018 sairastettuaan muistisairautta 15 vuotta. Lukuisista kertomuksista ja valokuva-albumeista huolimatta osa tarinastamme hävisi vähitellen hänen haurastuvan muistinsa mukana. Vaikka muistot ja ihmisetkin ovat katoavaisia, tarinamme on osoitus siitä, että taustasta riippumatta kokemus perheestä on ennen kaikkea kollektiivista tunnetta yhteenkuuluvuudesta, pyyteettömästä rakkaudesta ja pysyvyydestä.

Haluamme omistaa kirjoituksen rakkaan ja lempeän äitimme muistolle. Olemme yhteisestä ajastamme äärimmäisen kiitollisia ja kunnioitamme hänen elämäntyötään lasten parissa sekä omistautumistaan adoptioperheiden asioille.

Sakran Nuojua, 33-vuotias henkilöstökonsultti Helsingistä

Thomas Nukarinen, 34-vuotias kasvatusalan ja johtamisen kouluttaja Joensuusta, Interpedian hallituksen jäsen