Eheyttävä vanhemmuus vahvistaa adoptiolapsen positiivista minäkuvaa

Jokaisella adoptiolapsella on oma yksilöllinen taustansa ja tarinansa, joten he eivät ole yhtenäinen ryhmä. Lapsen kasvatusta ajatellen heillä on kuitenkin yhdistäviäkin tekijöitä, kuten säröjä varhaisessa kiintymyssuhteessa.

Adoptiolapsen erityisyydestä puhutaan paljon. Miten se suuntaa vanhemmuutta jos ajatellaan lasta erityislapsena eikä lapsena? Kuka on sitten normaali ja kuka on erilainen? Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen kentällä työskennellessä olen nähnyt, että erityisyyttä löytyy monesta ihan tavallisestakin suomalaisesta perheestä.  Adoptiolapsiin usein kohdistuu automaattisesti olettamus, että hänellä täytyy olla jotain ongelmia. Toivon, että adoptiolapsi nähtäisiin mahdollisista erityispiirteistään huolimatta ennen muuta lapsena.  Adoptiolapsen näkeminen erityisyyden kautta voi suunnata vanhemmuutta väärille urille. Mikäli lapsen kuntouttamisen näkökulma painottuu, voivat vanhemmuuden paineet kasvaa kohtuuttoman suuriksi. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea vanhemman.

Joskus adoptiolapsen erityispiirteet vaativat kuntoutusta ja erityistä tukea, jolloin niitä on hänelle järjestettävä ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Adoptiolasta kasvattaessa vaarana on, että lapsuudesta tulee liian tavoitteellista. Erityistarpeiden huomioiminen on hyvä asia, mutta jos arjenkin pitää olla joka hetki kuntouttavaa, voidaan päätyä ojasta allikkoon. Lapsuuden merkitys on adoptiolapselle suuri ja joskus se jatkuu vielä tavallista pidemmälle. Vanhempien on hyvä pysähtyä miettimään omaa tehtäväänsä kasvatuksessaan. Lapsuus leikkeineen on itsessään tärkeä.

Adoptiolapsen psyykkisen hyvinvoinnin kannalta keskeistä on se, miten lapsi samastuu perheeseensä ja se, nähdäänkö lapsi perheen tasavertaisena jäsenenä. Puhutaanko perheessä siitä, että meillä on adoptiolapsi vai puhutaanko meistä adoptioperheenä? Tälläkin voi olla merkitystä, kun katsotaan, miten perhe kokee itsensä ja kokeeko lapsi olevansa osa perhettä.

Perheen yhteinen tarina

Adoptiolapsen saapuessa koko perhe ja sen dynamiikka muuttuu. Tämän asian äärellä perheet voivat tietoisesti kehittää yhteistä tarinankerrontaa. Omassa perheessäni kerrottiin usein tarinaa pienestä pojasta. Tarina alkaa jo adoptioprosessin alusta ja sitoo yhteen perheen menneisyyden ja nykyisyyden. Lapsena minulle oli tärkeää kuulla, että juuri minua on odotettu. Vanhempani kertoivat millaisia tunteita minun näkeminen kuvasta ensimmäistä kertaa oli herättänyt. Yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvisti vanhempieni tarkasti kuvailtu tunnepuhetta sisältävä kertomus siitä, millaista oli vihdoin kohdata minut ensimmäisen kerran ja saada minut perheeseen pitkän odotuksen jälkeen. Tarinaa kerrottiin iltasatuina ja automatkoilla, jolloin vanhemmilla oli aikaa vastata tarinan herättämiin kysymyksiin ja pohtia niitä yhdessä. Muistan, että minulle oli lapsena tärkeää, että tarina pysyi aina sanatarkasti samanlaisena. Yhteisen tarinan kertominen uudestaan ja uudestaan on merkityksellistä sekä adoptiolapselle että adoptiovanhemmille.

Minulla ei ole tietoa omasta taustastani. Vaikka lapsella ei olisi lainkaan tietoja menneisyydestään, alkaa hän silti kehittää itselleen jonkinlaista taustatarinaa. Adoptiolapsen minäkuvan kannalta tärkeää on se tapa, jolla lapsen biologista taustaa käsitellään. Vaikka menneisyydessä olisi hyvinkin vaikeita asioita, on tärkeää käsitellä niitä kunnioittavasti ja ymmärtäväisesti. Nykyään pidetäänkin jo itsestään selvänä, että adoptiotaustasta voi puhua avoimesti.

Omassa perheessäni en koskaan joutunut kuulemaan sitä, että joku asia johtuisi adoptiotaustastani. Aikuisena adoption erityispiirteiden tuntemus voi antaa tietoa esimerkiksi stressin säätelystä, mutta mielestäni pienen lapsen ei tällaista puhetta tarvitsisi kuulla lainkaan. Se voi lisätä erillisyyden tunnetta suhteessa muuhun perheeseen. Adoptiovanhempien on toki hyvä tietää ja ymmärtää adoptiotaustaan liittyviä piirteitä.

Vahva identiteetti kantaa läpi nuoruuden kuohujen

Eheyttävään vanhemmuuteen kuuluu mielestäni läsnäolo, pyyteettömyys, sensitiivisyys ja kyky asettua lapsen asemaan.

Nuoren adoptoidun kohdatessa rasismia adoptiovanhemman voi olla vaikea ymmärtää rasismin kokemusta, koska ei sitä itse ole joutunut kokemaan. Adoptiolapsen kokemaan rasismiin ei pitäisi ylireagoida, mutta lapsen kokemus rasismista tulisi aina ottaa vakavasti. Rasismin kohtaamisessa auttaa se, että lapsen identiteettiä vahvistetaan ja tuetaan jo tämän ollessa pieni. Varhaislapsuudessa jo pystyy vaikuttamaan siihen, että lapsi on sinut itsensä ja taustansa kanssa.

Keskusteluyhteyden vaaliminen on myös tärkeää. Ulkopuolisten reaktiot eivät aina ole hienovaraisia. Esimerkiksi kaupan kassajonossa saatetaan ihmetellä sujuvaa suomenkielen taitoani ja kysyä ovatko biologiset vanhempani elossa. Omilta vanhemmiltani opin sen asenteen, että on hyvä, että ihmiset ovat kiinnostuneita ja kysyvät, vaikka kysymykset olisivatkin toisinaan tökeröitä. Kysymyksiin vastaamalla voidaan lisätä ihmisten tietoisuutta adptioasioista. Luulen, että olen itse päässyt aika vähällä tämän asenteen turvin. Ajattelen, että samalta tuntuu raskaana olevista naisista, kun tuntemattomatkin tulevat taputtelemaan vatsaa kuin se olisi yhteistä omaisuutta. Jokaisesta kysymyksestä ärtyminen vain veisi turhaan aikaa ja energiaa.

Olen huomannut, että adoptioperheissä panostetaan paljon lapsen saapumiseen ja varhaislapsuuteen. Tämä aika on identiteetin ja minäkuvan rakentumisen kannalta olennainen. On tärkeää, että lapsen kanssa käydään keskustelua adoptiosta koko elämänkaaren ajan kehitystaso ja elämäntilanne huomioiden. Murrosikä tuo usein mukanaan kuohuja. Adoptoitua kantaa perheen kulttuuri, jossa yhdessä kohdataan ongelmat, vanhemmat ovat saatavilla ja he ovat tukena, jottei nuoren tarvitse kyseenalaistaa sitä, missä hänen kotinsa on. Jos ongelmat kasaantuvat, olisi perheeseen saatava apua heti ja kriisi olisi nähtävä koko perheen kriisinä eikä vain adoptoidun ongelmana.

Yksi suojaava tekijä adoptoidun kasvaessa on myös sisarussuhde. Sitä kannattaa tukea ja vahvistaa. Pitäisin tätä vähintään yhtä tärkeänä kuin suhdetta vanhempien ja lapsen välillä. Sisaruussuhde on yleensä ihmisen pisin ihmissuhde ja se voi olla kantava voima lapsuudessa. Olen itse kokenut sen hyvin tärkeänä omassa elämässäni.

Thomas Nukarinen
Intiasta adoptoitu, Liperin kunnan varhaiskasvatusvastaava ja Interpedian hallituksen jäsen