Adoptoidut aikuiset kohtasivat Juuret ja siivet -tapahtumassa

Lauantaina 31.1.2026 Hämeenlinnassa kokoontui 30 kansainvälisesti adoptoitua eri puolilta Suomea. Tapahtuman tarkoituksena oli laajentaa adoptoituja koskevia puhetapoja.

”Adoptoidun kohdalla usein kyseenalaistetaan kuuluminen sekä maahanmuuttajiin että suomalaisiin”, Mylläri sanoo. ”Haluamme lisätä ymmärrystä siitä, että adoption ei tarvitse tai pidä olla ainoa määrittävä tekijä ihmisen identiteetissä.”

Tilaisuudessa käytiin vilkasta keskustelua ryhmissä Erätauko-menetelmän avulla. Osallistujat kävivät merkityksellisiä keskusteluita mm. identiteetistä ja siitä, kenen narratiivia kuunnellaan, vanhempien vai adoptoitujen. Tapahtuma oli suunnattu yli 30-vuotiaille kansainvälisesti adoptoiduille.

Keskusteluiden lisäksi tapahtumassa kuultiin Interpedian perustajajäsenen ja entisen puheenjohtajan Mikael Lutherin esitys kansainvälisten adoptioiden alkutaipaleesta. Esitelmän piti myös adoptiolautakunnan puheenjohtaja Irene Pärssinen-Hentula.

Lisäksi tilaisuudessa kuultiin musiikkia ja runoja, ja sen juonsivat Ellen Jokikunnas ja Jari Rask.

Tapahtumaa tukivat Suomen adoptiolautakunta, Adoptioperheet ry ja Interpedia ry. Adoptoitujen kokemukset antavat adoptiotoimijoille tärkeää tietoa.

Juuret & Siivet -runo

”Minulle sanottiin kerran,
että lapsella täytyy olla juuret.
Juuret pitävät pystyssä,
ettei kaadu.

Mutta minulle annettiin ensin siivet:
Paperit, leimat, valokuvat.
Lippu, joka vei minut pois
paikasta, jota mieleni ei muista, mutta ihoni muistaa.

Kasvoin maassa, jossa sanottiin:
”ole kiitollinen”
”ole onnellinen;
sinut pelastettiin!”

En silloin tiennyt,
että pelastaminenkin voi jättää varjon.
Että kysymys
“mistä olet kotoisin?”
voi olla veitsi,
joka hymyilee samalla kun viiltää.

Minulta kysyttiin juurista aivan
kuin ne olisivat esine,
jonka voisi kaivaa esiin taskusta.

Kadulla minua katsottiin pitkään.
Kaupassa minulle puhuttiin hitaammin.
Koulussa nimeni lausuttiin väärin,
uudestaan ja uudestaan;
aivan kuin se olisi harjoitus
jossa epäonnistuminen oli sallittua.

Minulle sanottiin:
“Et sinä ole sellainen.”
“Me emme näe väriä.”
Mutta minä näin, minä tunsin.
Minun kehoni tiesi ennen kuin kieleni ehti mukaan.

Kasvoin kahden tarinan välissä.
Toinen kertoi, että olen yksi heistä.
Toinen muistutti joka päivä,
että olen silti jostain muualta.

Yritin olla hiljaa.
Yritin olla helppo.
Yritin olla kiitollinen,
niin kuin minulle opetettiin.
Mutta kiitollisuus ilman lupaa surra
on vain toinen nimi vaikenemiselle.

Vasta myöhemmin ymmärsin:
juuret eivät ole vain menneisyydessä.
Ne syntyvät myös siitä,
kuka seisoo vieressä,
kun maailma kysyy liikaa.

Yhteisö ei ole paikka kartalla.
Se on katse, joka jää.
Käsi, joka ei päästä irti,
kun nimi lausutaan väärin.
Ääni, joka sanoo:
sinun ei tarvitse selittää.

Ja siivet?
Ne eivät ole pakoa varten.
Ne ovat sitä varten,
että uskaltaa olla näkyvä.
Että voi lentää ilman,
että pyytää anteeksi painoaan.

Rakennan juureni nyt itse.
Sanoista, jotka sanon ääneen.
Ihmisistä, jotka sanovat nimeni oikein.
Tarinoista, joissa minä en ole poikkeus
vaan kokonainen.

Ja siipeni?
Ne eivät vie minua pois.
Ne kantavat minut takaisin itseeni ja
yhteisöön, joka ei kysy,
”miksi olet täällä?”
vaan sanoo:
”Hyvä että olet”

Runo: Emilia Neuvonen

Tapahtuman lehdistötiedote: Puhetapaa adoptoiduista halutaan muuttaa