Miltä tuntuu tavata biologisia perheenjäseniä, tuntemattomia ihmisiä, jotka näyttävät samalta? Monessa maassa asunut Vietnamista adoptoitu pohtii kirjoituksessaan identiteettiään ja suhdettaan kansainväliseen adoptioon juurimatkansa ja kolonialismia käsittelevän valokuvauksen lopputyönsä jälkeen. ”Opiskelin Tokiossa valokuvausta ja opintoihini kuului viimeisenä vuonna kuuden kuukauden valokuvausmatka ympäri Aasiaa. Tiesin jo etukäteen, että kävisimme myös Vietnamissa. En halunnut, että ensimmäinen kokemukseni synnyinmaastani olisi opiskeluja varten, joten päätin käydä siellä itsekseni ennen valokuvausmatkaa. Ensimmäinen ajatus oli olla yhteydessä Interpediaan. Ensimmäisellä käynnillä Interpedian jälkipalvelussa en vielä ollut varma halusinko edes tavata biologista perhettä, mutta halusin kuitenkin alkaa selvittää, onko perhettä vielä löydettävissä. Tutustumismatkasta tulikin juurimatka Useampi kuukausi myöhemmin satuin tapaamaan Japanissa koulun kautta vietnamilaisen opiskelijan. Kerroin hänelle taustastani ja kylän nimen, josta olin kotoisin. Moni vietnamilainen ei tunnista kylän nimeä, koska se on nykyään osa Hanoita, mutta hän tiesi kyseisen paikan, sillä hänen isänsä oli myös sieltä kotoisin. Kaiken lisäksi hänen serkkunsa käy kyseisessä kylässä töissä. Annoin hänelle kaikki tietoni biologisesta perheestäni, ja parin viikon päästä perhe oli löytynyt. ”Matkasta, jonka piti olla vain tutustuminen synnyinmaahan, tulikin virallinen juurimatka.” En muista valmistautuneeni sen kummemmin kuin mihinkään muuhun ulkomaanmatkaan. Ehkä isoin ero oli, että etsimme tulkkia. Muistan ettei minulla ollut kovin paljon odotuksia perheen tapaamisen suhteen, koska olin tapaamassa minulle tuntemattomia ihmisiä. Eniten odotin, että pääsisin olemaan maassa, josta etninen alkuperäni on. Biologisen perheen luona kylässä Äiti lensi Suomesta ja minä lensin Japanista Hanoihin. Meillä oli pari päivää tutustua ympäristöön ja paikalliseen tulkkiin, ennen kuin kävimme kolmistaan ensimmäisellä vierailulla biologisen perheeni kotona. Paikalle oli tullut vanhemmat, kaikki sisarukset ja heidän lapsensa, myös setiä ja tätejä ja heidän lapsiaan oli läsnä. Toisella ja kolmannella vierailulla oli vain vanhemmat ja pari sisarusta. Jokaisella vierailulla meille oli valmistettu lounas. Puhe oli aika vähäistä kielimuurin takia, mutta kaikki ottivat meidät hyvin vastaan. Tapaaminen meni suurin piirtein miten olin odottanutkin, samalla tavalla kuin vieraiden tapaaminen ensimmäistä kertaa. Juurimatkan jälkivaikutukset Koko matka oli kehostapoistumiskokemus. Olin suhtautunut juurimatkaan ennen lähtöä ja sen aikana kuin mihin tahansa muuhunkin ulkomaanmatkaan, joten vasta palattuani arkeen tajusin, että tämähän oli aika iso juttu. Muistan ihmetelleeni ensimmäisellä perhetapaamisella, että tältäkö se tuntuu, kun näyttää kasvonpiirteiltään samalta kuin muut perheen jäsenet. Se oli tietysti uusi tunne, mutta myös tosi outo tunne, joka vain vahvisti lapsena olleita ikäviä tunteita (kun ympärillä ei ollut samannäköisiä ihmisiä). Minulle juurimatka taisi olla enemmän ennestään tuttujen havaintojen ja tunteiden vahvistamista, kuin vanhoihin kysymyksiin vastaamista. En odottanut mitään suurta elämänmuutosta, eikä se sitä todellakaan ollut. Pohdintoja juurimatkaa ennen ja sen jälkeen Kävin monta hyvää keskustelua ennen juurimatkaa Interpedian jälkipalvelun kanssa. Interpedian kautta pääsin myös vaihtamaan ajatuksia juurimatkan kokeneen adoptoidun henkilön kanssa. Juurimatkan jälkeenkin olen aina päässyt puhumaan ajatuksistani liittyen juurimatkaan ja perheeseen, kun olen käynyt Interpedian toimistolla. ”Eniten olen jäänyt pohtimaan, mitä adoptio tarkoittaa minulle muuna kuin terminä tai käytäntönä, ja jos voisin sen kautta päästä hyväksymään oman adoptioni.” Minun neuvoni adoptoidulle, joka miettii matkalle lähtöä, tulee aina olemaan, että jos haluat tehdä matkan, tee se koska sinä todella haluat, eikä koska muut sanovat, että se kannattaisi tehdä tai että se kuuluu adoptoidun tarinaan. Sanoisin myös, että juurimatkaa ei kannata tehdä kovin nuorena. Minua ainakin auttoi, että halusin käydä synnyinmaassani vasta kun olin varma omasta identiteetistäni. Valokuvauksen lopputyöni teema linkittyi adoptio- ja identiteettipohdintaan Lopputyöni teema oli entisten kolonioiden nykyinen maisema. Valokuvat näyttävät, miten historia on fyysisesti jäänyt tai ei ole jäänyt näkyviin, mutta erityisesti sen miten historia vielä vaikuttaa, vaikka se ei ole fyysisesti näkyvää. Lopputyö on kuvattu kahdeksassa eri Aasian maassa, joista seitsemän on Euroopan maiden entisiä siirtomaita. Kuvasin paljon maisemia, joissa Euroopan siirtomaavallan aikana rakennettu rakenne seisoi Aasian maisemassa. Välillä rakenne erottui ympäristöstään, mutta useammin se sulautui ympäristöönsä. Tämä näkymä tuntui hyvin tutulta. ”Ihan kuin olisin katsonut itseäni peilistä.” Minulle on aina ollut vaikeaa yhdistää aasialainen ulkonäköni sisäiseen identiteettiini, johon kuuluu suomalainen identiteetti. Tämä sisäinen ristiriita vaikutti hyvin paljon siihen, miten suhtauduin valokuvaamaani maisemaan. Aasian maisema, jossa alun perin vieras eurooppalaistyylinen rakenne sijaitsee, on kuin metafora ulkonäölleni. Vieras eurooppalainen rakenne aasialaisessa ympäristössä taas on kuin metafora tuntemalleni identiteetille. Kolonialismin ja kansainvälisen adoption suhde Adoptio ei todellakaan ollut pääaihe työssäni, mutta teeman kautta löysin kolonialismissa ja kansainvälisessä adoptiossa samanlaisia vaikutuksia. Molemmissa kohtalo on päätetty toisen puolesta, ja myös toisen alkuperäinen kulttuurinen identiteetti on otettu pois. Ympärilläni käydyissä kansainväliseen adoptioon liittyvissä keskusteluissa ei ole kuulunut tämän tyyppisiä aiheita. Lisäksi asuin ja tein opintojani maassa, jossa kansainvälinen adoptio ei ole yleistä. Nämä havainnot auttoivat ymmärtämään, miksi minulla on aina ollut vähän varauksellinen suhde omaan adoptiooni. Juurimatkan jälkeen olen pohtinut paljon, mitä adoptio tarkoittaa minulle, ja tämä teema on auttanut miettimään sitä enemmän kriittisestä näkökulmasta. Tämä voi olla adoptoidulle vaikeata, koska usein ulkopuolisten ihmisten mielestä meidän pitäisi olla kiitollisia. Moninainen identiteettini Kuvaisin omaa identiteettiäni hyvin sekalaisena, lähempänä tunnetta kuin jotain konkreettista. Välillä yksi tunne on vahvempi ja toisinaan toinen tunne on vahvempi. ”Sisälläni on jatkuva ristiriita. Voisi jopa sanoa, että tämä ristiriita on oma identiteettini. Monet kulttuurit, ympäristöt ja kokemukset ovat johtaneet tähän. Minulla on monta erilaista kulttuurista identiteettiä, ja kieli on aina auttanut minua lähestymään näitä eri puolia itsessäni. Adoptio on vaikuttanut paljon siihen, miten suhtaudun maailmaan ja ihmissuhteisiin, mutta se on loppujen lopuksi ollut hyvin pieni vaikuttaja oman identiteettini muodostumisessa. Useammassa kulttuurissa ja ympäristössä kasvaminen ovat olleet siinä suurempia tekijöitä.” ”Vietnamista adoptoitu”