Viisi vuotta sitten eräs ensimmäistä luokkaa käyvä oppilaani kysyi minulta, onko minulla lapsia. Vastasin, ettei ole.”Ai, kun sinä tunnut ihan äidiltä”, oppilas ihmetteli.Jo silloin minustakin tuntui, että olen äiti. Äiti, jolla ei vain ole vielä lasta. Olin alkanut odottaa lasta kolme vuotta aikaisemmin ja olin juuri siirtymässä hedelmöityshoidoista adoptioprosessiin.Viisi vuotta olin äiti, joka odotti lastaan. Sitten erään maanantain iltapäivänä puhelin soi ja saimme kuulla pienestä lapsesta Etelä-Afrikassa.Tapasin lapseni lastenkodin leikkihuoneessa vapun jälkeisenä keskiviikkona. Minä ja mieheni istuimme lattialle lasten keskelle, ja aivan heti meidän oma lapsemme tuli meidän luoksemme. Meitä jännitti ja lasta jännitti. Sen päivän aikana nauroimme ja itkimme monta kertaa.Illalla hotellissa lapsi nukahti rintani päälle ja nukkui siinä koko yön. Seuraavana päivänä tuomioistuimessa me kaikki liikutuimme uuden perheen uudesta alusta.Tätä kirjoittaessani olen ollut äiti viisi päivää. Viisi elämäni onnellisinta päivää.Meistä kaikista kuoriutuu jokaisena päivänä esiin jotain uutta. Lapsesta hellyyttä, reippautta, rohkeutta, omaa tahtoa ja huumoria. Minusta kärsivällisyyttä, selkäkipua, tunnemyrskyjä ja ylitsevuotavaa onnea. Miehestäni hellyyttä, neuvokkuutta, iloa ja lempeyttä.Päivällä lapsi touhuaa, leikkii ja pelleilee ja juoksee välillä syliin tankkaamaan turvaa. Sylissä pieni silittää äidin kättä ja kuiskailee suomeksi ”äiti” tai ”isi”.Iltaisin äiti laulaa Sinistä unta ja isä luettelee lapselle rannikon merisääasemia tai lukee tietoa majakoista. Bogaskäriin mennessä nukahdetaan, ja sitten voikin tuijottaa maailman täydellisimmän lapsen unikasvoja.Odotin pitkään, mutta lapsen saamisen myötä surut, pettymykset ja pitkä odotus kuittaantuivat. Juuri tätä lasta olen odottanut nämä vuodet. Juuri tämä on meidän lapsemme. Minä olen juuri tämän lapsen äiti.Noora FrimanAdoptioäiti