Epätoivoa ja iloa – ensimmäiset vuotemme lapsen kanssa

Hakumatkan onnea

Adoptioprosessimme kesti noin kolme vuotta eli se oli suhteellisen lyhyt ja samalla tuntui jatkuvan ikuisuuden. Kun sitten viimein saimme lapsiesityksen, tunne oli aivan uskomaton. Heti, kun näimme lapsemme kuvan, hän tuntui omalta.

Pääsimme pian matkaan ja kaikki oli ihmeellistä. Olimme todella onnellisia, kaikki oli uutta ja saimme lapsen heti mukaamme lastenkodista. Meillä oli hetki aikaa lastenkodin aikuisen kanssa. Vaikka meillä oli kysymyksiä valmiina, siitä hetkestä ei jäänyt juuri mitään mieleen, sillä kaipuu lapsen luokse oli niin kova.

Kuulimme kuitenkin sen, että lapsella on vaikeata käytöstä, ja että lastenkodilla siihen oli reagoitu jättämällä lapsi yksi pinnasänkyyn. Meitä kehotettiin toimimaan samoin. Tämä tuntui meistä ikävältä, lapsi oli siis jätetty yksin vaikeiden tunteidensa kanssa ja kaksivuotiaan olisi pitänyt osata pyytää anteeksi käytöstään.

Lähdimme siitä asunnollemme ja honeymoon lapsen kanssa alkoi. Lapsi nukkui huonosti ja valvoimme yöt, mutta jaksoimme silti ihmeen hyvin, sillä olimme niin onnellisia lapsesta.

Avuttomuuden aika

Lapsemme sai vaikeita raivokohtauksia ja aggressiivisuus oli ajoittain todella hurjaa. Hän puri, löi, raapi ja potki. Hän oli vielä pieni, mutta silti niin vahva.

Meillä oli todella avuton olo. Yritimme lukea kirjoja adoptiovanhemmuudesta ja etsimme tietoa netistä.  Lapsi meni raivokohtauksissaan saavuttamattomiin tiloihin, liskoaivot menivät päälle. Sellaisissa tilanteissa huomiota ei saa ohjattua muuhun tekemiseen. Siinä ei auta mikään, ja on äärettömän vaikeaa pysyä itse rauhallisena, kun lapsi on väkivaltainen.

Olimme siis pulassa, mutta jotenkin selvisimme neljästä viikosta. Kotona alkoivat sitten uudet haasteet. Isä joutui pian palaamaan töihin ja isäänsä kiintynyt lapsi reagoi siihen hyvin voimakkaasti. Alkoi äidin hylkiminen. Äiti ei kelvannut enää mihinkään, en saanut edes katsoa kohti. Lapsi ikävöi päivät, haki isän huomiota iltaisin ja valvoi ja raivosi öisin.

Valvominen oli rankkaa, ja lapsen fyysisen ja kielen kehittyessä myös sanallisen aggression kestäminen otti koville.

Kun saimme lapsen nukkumaan, mietimme vain mitä olimme tehneet väärin ja mitä voimme tehdä toisin. Tilasimme taas uusia kirjoja. Olimme selviytymismoodissa, eikä kukaan läheisistä tuntunut ymmärtävän meitä. Sanoivat vain, että sellaista se on pienten kanssa, lapset saavat raivareita.

Tätä kesti puolitoista vuotta.

Kohti kiintymystä

Äidin hyväksyminen alkoi pienin askelin. Välillä mentiin eteenpäin, välillä taaksepäin. Kahden vuoden kotonaolon jälkeen kiintymyssuhde alkoi muodostua.

Jälkeenpäin ajatellen meidän olisi pitänyt jakaa enemmän kotonaoloaikaa, lapsi varmaan pelkäsi päivittäin, tuleeko isä takaisin töistä. Isän tultua kotiin jäin kotiin puuhailemaan, ajattelin, että lähteminen pois kotoa vain pahentaisi tilannetta. Nyt ajattelen, että se olisi vain parantanut sekä äidin jaksamista että äiti–lapsisuhdetta.

Avutonta oloa lisäsi se, ettemme saaneet apua. Luulin naiivisti etukäteen, että kun ongelmia tulee, haemme vain apua. Neuvolassa kiinnitettiin kuitenkin vain ulkoisiin asioihin huomiota ja lapsi kasvoi hyvin, kukaan ei ollut kiinnostunut henkisestä puolesta. Meidät ohjattiin perheneuvolaan, mutta kenelläkään ei ollut tietoa kiintymyssuhdetraumasta. Käynnit vain kuormittivat lisää.

Vertaistuesta oli apua. Adoptioneuvonnan sosiaalityöntekijältä saimme eniten konkreettista tukea ja adoptiokuraattori oli ymmärtäväinen kuuntelija. Silti meillä oli tunne, ettei kenelläkään ole näin raskasta.

Olisimme kaivanneet ihan konkreettista opastusta siihen, miten aggressiivisen lapsen kanssa kannattaa toimia, kun tämä saa kohtauksen. Miten lapsesta voi pitää kiinni niin, ettei lapsi satuta itseään ja muita.

Ja miten jaksaa niiden tunteiden kanssa, kun puolentoista vuoden ajan lapsi vain torjuu sinut. Lapsi, jota olet odottanut niin pitkään.

Mikä auttoi?

Aika auttoi. Toivon, että olisin tiennyt, että aika auttaa. Luottamus kasvoi vähitellen, ja kiintymys ja turvallisuudentunne alkoivat muodostua.

Sanoittaminen on ollut tärkeää. Meille vanhemmille oli itsestään selvää, että me olemme perhe ja tämä on pysyvää, mutta lapselle se ei ollut. Hän saattoikin välillä kysyä, että menenkö nyt takaisin. Aloimme sanoa ääneen, että sinä olet meidän lapsemme, olemme perhe ja sinä et mene takaisin lastenkotiin. Lapsi huojentui selvästi. Sitä sanoittamista olisi voinut aloittaa vieläkin aiemmin.

Karsimme elämästä ihan kaiken ylimääräisen. Meillä ei käynyt vieraita alussa yms. Tämän kaiken tekisin uudestaan myös.

Ennakointi auttaa arjessa ja rutiinit tuovat turvaa. Tulevat tapahtumat käydään läpi aina etukäteen.

Myös vertaistuki ja miehen kanssa yhdessä pohtiminen auttoivat.

Ilon hetkiä

Lapsemme on aivan ihana. Hänellä on isot tunteet molempiin suuntiin. Kun hänellä on kivaa, on mielettömän kivaa, hän on iso persoona. Sitä on ihanaa seurata. Hän on valloittava, puhuu koko ajan ja esiintyy. En vaihtaisi kokemustamme, oli ihanaa saada perhe, vaikka oli vaikeata. 

Kun hän oli pieni, hän tuli mielellään kantoreppuun ja puristi minua, oli aivan iholla, hänellä oli siinä turvallinen olo. Se oli aivan ihanaa. Sillä sitä jaksoi.

Lapsemme osaa nyt hienosti kertoa, mitä hän haluaa ja mitä ei. Jo pienenä hän oppi sanoittamaan tuntemuksiaan. Hän ei peittele mitään ja tunteet pursuavat. Pienenä hän kommunikoi vain nyrkein, nyt hän osaa sanoa, eikä pidättele. Meillä saa räiskyä.

Kohti uutta

Edelleenkään meillä ei nukuta hyvin. Jos päivissä on jotain jännää, ei nukuta. Emme myöskään käy juuri missään. Lyhyt päiväkotipäivä on jo kuormittava. Olemme paljon vain kotona.

Teimme paljon töitä päiväkodin kanssa jo ennen päivähoidon aloitusta, puhuimme heille lapsemme taustasta ja sen vaikutuksista. Olemme puhuneet myös rasismista. Tuntuu kuitenkin, ettei tietoa oikein oteta vastaan, eikä lapsen turvallisuuden tunteen haurautta nähdä. Lapsen erityisyys ei näy päällepäin, sillä hän on tosi reipas. Tunnepuolta ei ymmärretä, mikä on surullista.

Kaikesta kokemastamme huolimatta olemme nyt toisessa adoptioprosessissa ja lähdemme siihen hyvillä mielin. Meillä on nyt ehkä eri tavalla selviytymiskeinoja. Aika lapsen kanssa on ollut myös niin ihanaa.

Haluaisin sanoa tuleville adoptiovanhemmille

• Anna aikaa itsellesi ja tilanteelle, ei hätää, ota rauhallisesti, vaikka on vaikeaa.
• Rauhoita arki ja vietä perheaikaa niin paljon kuin mahdollista. Onneksi olin valmistautunut olemaan pari vuotta kotona ja isä pystyi tekemään lyhyempiä työpäiviä. Vaikka vierailujen karsiminen oli ärsyttävää, se on perusjuttu kuitenkin.
• Kun kaikki muut lapsiperheet tuntuvat tekevän asioita, tärkeää on saada rauhallinen olo itselle ja hyväksyä, että meillä on nyt näin, menemme ja teemme asioita joskus myöhemmin.
• Koita levätä, vaikka kodin kaaosta olisi vaikea sietää. Lepää aina kun voit ja ota hetkiä itsellesi.
• Kirjoista Parenting your internationally adopted child ja Kiintymyskeskeinen vanhemmuus oli meille apua.
• Hae vertaistukea, se on korvaamatonta.

Perheen polku