Adoption ilo ja suuri salaisuus

Kun sain esikoisen syliini, hän katsoi minua ja minä häntä. Olin ensimmäinen ihminen, jonka hän näki. Äiti ja poika. Aloimme kasvaa yhteen. Niin kuin äiti ja vastasyntynyt usein kasvavat, ei ihan kivutta, mutta päivä päivältä.

Kun sain keskimmäisen syliini, hän ei katsonut minua. Hän itki, huusi, raapi, potki, halusi pois. Äiti ja tytär. Vieraita toisilleen. Tytär takertui minuun kuin hukkuva laineilla, minä olin vain merellä ajelehtivan lastun arvoinen. Joku josta pitää hädässä kiinni.

Kun sain kuopuksen syliini, hän katsoi minua iloisesti ja hymyili. Äiti ja poika. Mutta sitä me emme vielä silloin olleet. Hän katsoi iloisena myös kaikkia muita äitejä. Hymyili kaikille. Varmuuden vuoksi, sillä hymyilevistä, rohkeista ja iloisista pienistä pojista usein pidetään. Ja kun pidetään, myös huolehditaan.

Yksi nyytti ilman taakkoja ja kaksi taaperoa täynnä kekseliäitä selviytymisstrategioita. Sellaiset lapset minä sain. Uskomaton onni!

lapsi

Elämämme suurin lahja

Esikoisen kanssa sain olla äiti ensimmäisestä sekunnista saakka. Se rooli lankesi minulle, biologinen tosiasia. Kahden nuoremman kanssa minun piti joka päivä anoa lupaa saada olla äiti. Ei se mitään ihmeitä vaatinut, mutta loputtomasti toistoa. Puuro, syli, kukkuu, päiväunet; puuro, syli, kukkuu, päiväunet, puuro, syli… Peiton alta löytyy maailman ihanin lapsi, satatuhatta kertaa. Ja vielä yksi päälle. Ei ihmeitä, toistoja, ei ihmeitä, toistoja.

Sitten eräänä päivänä se hetki koittaa. Ei se ole tietty kellonaika tai tapahtuma, se on sarja sattumuksia, joista tulee kokonaisuus. Lapsi jää päiväkotiin ja itkee vuolaasti perään. Minä pakenen autoon ja itken vielä lujempaa – onnesta! Hän huutaa perääni, hän tietää että olen hänen äitinsä. Tekee mieli nousta autosta ja kuuluttaa koko maailmalle, sydän hyppii puhtaasta onnesta.

Lapsi ei uskalla mennä leikkimään vieraiden ihmisten ohi, hän tahtoo että talutan hänet. Minä! Hän tahtoo että minä talutan!! Vieressä istuva adoptioäiti liikuttuu silkasta ilosta; nieleskelemme kyyneleitä ja katsomme toisiamme. Ne muut äidit, he eivät tajua. Juhlissa iloisena tenavajoukossa riekkuva lapsi hätääntyy, etsii katseellaan minut, ilostuu kun näkee, juoksee syliin ja kertoo asiansa. Olen haljeta onnesta ja ylpeydestä!

Isoveli lohduttaa

Ystävät, ne muut adoptiovanhemmat. He tajuavat puolesta sanasta, mitä on onni. Se on lupa saada olla äiti ja isä. Se on jotain niin huikeaa, ettei sitä voi sanoin kuvata. Jos maailmassa voi olla kirkasta, puhdasta onnea, se tuntuu tältä. Adoption ilo. On suuri siunaus, että biologisten lasten vanhemmat eivät voi koskaan täysin ymmärtää, mitä he ovat menettäneet, koska heidän lapsensa ei ole adoptoitu.

Ei kerrota, pidetään se salaisuutena.

”Me juodaan nyt kahvia, ja pian on sinun vuorosi tulla kylään, äiti!”

 

Hanne-Kaisa Mikola
Adoptioäiti


Vierailija

Vierailijoiden blogeissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Interpedian virallista kantaa.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *