Kenen äänellä? -seminaarissa keskusteltiin kehitysviestinnän ja -journalismin etiikasta

Järjestimme perjantaina 22.3.2019 Tampereen yliopistolla eettisen kehitysviestinnän ja -journalismin seminaarin. Seminaari on osa Frame, Voice, Report! -hankettamme Kenen äänellä? Näkökulmia eettiseen viestintään kehityskysymyksissä.

Seminaaripäivä osoitti meille jälleen kerran, että eettisiin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Voimme kuitenkin pohtimalla ja keskustelemalla päästä lähemmäksi monipuolisempaa ja tasa-arvoisempaa viestintää. Kysymykset auttavat meitä tekemään tietoisempia valintoja työssämme ja ottamaan huomioon vallan epätasapainon. Yksi hankkeemme tavoitteista on eettisen viestinnän muistilistan muotoileminen toimivaksi arjen työkaluksemme eettisen kehitysviestinnän kuvien ja tarinoiden parissa.

Lasten kuvat ja tarinat lapsijärjestön viestinnässä

Tiedottajamme Marja Utela kertoi esityksessään siitä muutoksesta, jonka Internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet lapsijärjestön viestintään. Jokaisella kuvalla ja viestillä on potentiaalia levitä hyvinkin laajalle ja löytyä netistä vielä vuosienkin päästä. Viestinnän valinnoilla voi siis olla kauaskantoisia seurauksia, joten meidän on tunnustettava vastuumme. Koska Interpedia toimii myös kansainvälisen lastensuojelun parissa, meillä on suuri tarve suojella lapsen yksityisyyttä.

”Samalla meidän tulisi ottaa huomioon myös se, että lapsella on oikeus tulla kuulluksi. Kuuleminen voi olla lapselle hyvin voimaannuttava kokemus.”

Stereotypiat järjestöjen varainhankinnassa

Martta Kaskinen on tutkinut pro gradu -työssään mielikuvia ja valtaa järjestöjen varainhankintaviestinnässä. Hän pohti varainhankinnan paineiden kasvua ja sen seurauksia, erityisesti kehitysyhteistyömäärärahojen leikkausten jälkeen. Yksityinen rahoitus on entistäkin tärkeämpää ja varainhankinnan ulkoistaminen on lisääntynyt. Yhteistä järjestöille on ollut pyrkimys pois uhrikuvaston käytöstä ja lisätä ihmisten kuvaamista aktiivisina yksilöinä. Järjestöjen välillä on kuitenkin isoja eroja siinä, miten eettisyys ja vastuullisuus tulkitaan.

Kaskinen pohti markkinalogiikan soveltuvuutta kehitysviestintään. Mahdollisimman suuri shokkiarvo tuo huomiota ja lahjoituksia, mutta samalla varsinkin rankat tarinat muokkaavat ihmisten mielikuvia kehitysmaista. Suuren yleisön näkemys kehitysmaista ja kehitysyhteistyön onnistumisista on usein hyvin pessimistinen ja shokeeraavat kampanjat vahvistavat näitä näkemyksiä. Ne saattavat houkutella myös rasistisia kommentteja ja lopulta vaikuttaa ihmisiin tavalla, joka on järjestöjen tavoitteiden vastaista. ”Pyhittääkö tarkoitus keinot?” kysyi Kaskinen.

”Jos järjestöjen lopullinen tavoite on globaali tasa-arvo, edistääkö markkinalogiikalla toimiva varainhankintakuvasto ja -viestintä tätä?”

Valkoisen katseen loppu?

Toimittaja, ohjaaja ja kirjailija Elina Hirvonen kertoi esityksessään esimerkkejä valkoisen katseen vaiheista historiassa. Toimintaympäristömme on muuttunut viime vuosina paljon. Esimerkiksi Suomessa asuvat ruskeat ihmiset reagoivat siihen, kun heidän lapsensa näköisiä esitetään tavoilla, joilla valkoisia lapsia ei esitettäisi.

”Suomessa haavoittuvassa asemassa olevan lapsen yksityisyyden suoja on vahva, miksi se ei olisi sitä myös kehitysviestinnässä?” hän kysyi. Kotimaan sosiaalisista ongelmista kerrottaessa järjestöt ja media näkevät vaivaa keksiäkseen erilaisia esittämistapoja, joilla vältetään haavoittuvassa asemassa olevien esittäminen tunnistettavasti.

”Globaali etelä on myös vaurastunut ja keskiluokkaistunut, ja keskustelumme tai viestintämme täällä saavuttaa helposti myös etelän. Emme voi siis rajata visuaalista viestiämme koskemaan vain Suomea.”

Tärkeätä olisi haastaa valkoinen katse, keskustella tasa-arvoisesti eri osapuolten kanssa, nostaa paikallisten työtä esiin ja muuttaa maailmaa yhdessä. ”Onko kehitysviestintä epäonnistunut, jos suuri yleisö ei tiedä miten suuria edistysaskeleita kehittyvissä maissa on otettu?” kysyi Hirvonen. Järjestöviestintä on nykyisessä mediaympäristössä vaikeassa tilanteessa ja kantaa osavastuun suuren yleisön kehitysmaita koskevista mielikuvista.

Hirvonen totesi myös, että eettisen kehitysviestinnän yksi elementti on se, ettei puute määritä kuvattua ihmistä, eikä ihminen ole kuvattu vain jonkin asian symbolina, vaan kokonaisena ihmisenä.

Kenen äänellä?

Toimittaja ja tietokirjailija Eeva Simola kertoi toimittajan työstä kehitysmaissa. Etelästä raportoivia toimittajia on kahdenlaisia: Laskuvarjotoimittaja käy nopeasti kohdemaassa, raportoi jostakin tapahtumasta ja palaa nopeasti kotimaahansa. Kehitysmaatoimittaja taas taustoittaa juttuaan laajemmin tutkivalla otteella ja pyrkii näkemään ilmiöiden taakse.

”Lapsia koskevassa journalismissa on tärkeää, että jutunteko ei saa vahingoittaa lasta tai haavoittuvaa haastateltavaa, eikä tämä saa joutua vahingon tai väkivallan uhan alle, pelottelun tai syrjinnän kohteeksi.”

Kenen kasvoilla?

Valo- ja videokuvaaja Tuukka Ervasti puhui vuorostaan kuvaajan eettisistä periaatteista. Hänen ensimmäinen ja viimeinen ohjeensa on kohdella ihmisiä kunnioittavasti. On myös tiedostettava oma valta-asema ja annettava mahdollisuus kohteelle kieltäytyä kuvaamisesta. Luvat on oltava kunnossa.

”Harkitse huolella, miksi haluat juuri kyseisen kuvan − säälin herättäminen ei ole hyvä syy kuvaamiselle”, hän huomautti.

Eeva Simola (vas.) ja Elina Hirvonen (oik.) seminaarissa

 

Lisätietoja Frame, Voice, Report! -hankkeesta Kenen äänellä? Näkökulmia eettiseen kehitysviestintään

 

 

      

 

Tämä asiakirja on tuotettu Euroopan unionin rahoitustuella. Tämän asiakirjan sisällöstä vastaa tuensaaja, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.