Sisareni ja minä

”Me emme ole sukua, mutta olemme kuin siskokset.

Asuimme leikki-ikäisinä samassa lastenkodissa, kun adoptiovanhempamme tulivat meitä hakemaan. Muistan, kuinka meitä jännitti ja se purkautui siinä tilanteessa hervottomana riehumisena. Vanhempamme tunsivat toisensa jo adoptiovalmennuksen ajoilta, he tulivat yhdessä meitä hakemaan ja toivat meidät samaan aikaan uuteen kotimaahamme.

Adoptioperheemme pitivät yhteyttä kotiinpaluun jälkeenkin, vaikka asuimme eri puolilla Suomea. Tapasimme kaksi kertaa vuodessa: isänpäivän viikonlopun ja yhden kesälomaviikon vietimme aina yhdessä. Muuten vanhempamme puhuivat usein puhelimessa. Muistan, että välillä he antoivat puhelimet meille, mutta emme osanneet puhua mitään, seisoimme vain hiljaa puhelimessa. Ei auttanut, vaikka vanhemmat vieressämme patistivat sanomaan edes jotain.

Sitten tuli se yksi kerta, kun rohkaistuin sanomaan hänelle puhelimessa: ’Otetaanko barbit mukaan?’

Se mursi jään välillämme. Sen jälkeen suunnittelimme aina tarkkaan ennen tapaamistamme, mitkä lelut otamme mukaan. Isänpäiväksi suunnittelimme aina tanssi- ja lauluesityksen. Siskoni on musikaalinen ja tanssii hyvin.

Kasvoimme yhdessä, vaikka elimme erillämme. Olimme läheisiä hyvässä ja pahassa. Varhaisteineinä näimme jo useammin, riitelimme paljon, revimme toisiamme joskus tukastakin, olimme kateellisia ja mustasukkaisia milloin mistäkin.

Hän oli niin itsestäänselvästi osa elämääni, etten edes ajatellut häntä, kun joku kysyi: ’Kuka on sinun paras kaverisi?’

Hänen elämänsä ei ole kulkenut samanlaista polkua kuin minun. Hänen suhteensa adoptiovanhempiinsa on erilainen kuin minun, heidän perheessään asioita käsiteltiin eri tavalla. Ehkä minun avoimuuteni on auttanut häntä avautumaan, sillä välillämme vallitsee syvä luottamus. Olemme voineet kaivautua syvälle tunteisiimme. Aina ei kuitenkaan tarvita sanoja, sillä ymmärrämme toisiamme ilmankin.

Ystävyytemme on vain syventynyt ajan kuluessa ja iän myötä osaan arvostaa sitä vielä enemmän. En ole aina osannut. Teini-iässä ja nuorina aikuisina riitelimme pojista ja ihastuksista. Yhden nuoren miehen vuoksi kadotimme toisemme melkein vuodeksi, kunnes ymmärsimme, että meidän ystävyytemme on jotain niin arvokasta, ettei sitä kannata rikkoa.

Annoimme toisillemme anteeksi ja huusimme kaiken särön väliltämme ulos Turun Hollywood-kukkulalla.

Sen jälkeen jatkoimme kuten ennenkin.

Nuorena aikuisena aloin pohtia identiteettiäni enemmän. Olen hakenut itseäni, kokenut juurettomuutta ja levottomuutta. Syntymämaassani tunnen ylpeyttä ja yhteyttä, Suomessa taas tunnen olevani suomalainen ja liikutun vanhusten tarinoista ja itsenäisyydestä.

Olen etsinyt paikkaani ulkomailta ja välillä minun on ollut vaikea asettua Suomeen. Nyt haluaisin laskea juureni Suomeen. Mökillä olen aina voinut rauhoittua, maalata ja puuhailla käsilläni yhdessä äitini kanssa, luoda jotain. Ehkä se on minun paikkani.

Nyt olen päässyt purkamaan turvattomuuden tunnettani ja alan hyväksyä menetykseni. En silti tiedä pääsenkö koskaan yli hylkäämisen kokemuksesta. Se vaikuttaa yhä ihmissuhteisiini, mutta minusta on tärkeää käsitellä näitä tunteita, ei sulkea pois vaan hyväksyä ne osana tarinaani. Olen kuitenkin myös iloinen ja kiitollinen siitä, mitä minulla on. Siskoni on käsitellyt taustaansa omalla tavallaan, käynyt syvällä ja löytänyt voimansa nyt miehensä perheen tiiviistä yhteisöstä. Minäkin viihdyn siellä, olen vierailuni aikana kuin kotonani.

Aloimme molemmat nuorina aikuisina etsiä biologisia sukulaisiamme ja löysimme heitä melkein samaan aikaan. Olemme jo tavanneet biologisia sisaruksiamme. Nyt suunnittelemme yhteistä matkaa synnyinmaahamme, sillä haluamme tutustua myös toistemme sukulaisiin.”

 

Aikuinen adoptoitu


Vierailija

Vierailijoiden blogeissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Interpedian virallista kantaa.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *