Koko maailma tuntuu tänä keväänä pysähtyneen ja antautuneen pienen koronaviruksen edessä. Meillä täällä Interpediassa on aitiopaikka seurata tilannetta eri puolilla maailmaa, yhteistyökumppaneidemme verkoston viesteistä näemme niin selvästi sen, kuinka verkottunut maailmasta on tullut ja miten huolemme ovat yhteisiä. Katselemme maailmaa nyt globaalin hätätilanteen varjossa ja muistamme samalla työmme fokuksen eli lapset. Poikkeustilanne viivyttää työtämme sekä adoptio- että kehitysyhteistyöpuolelle. Esimerkiksi adoptiohakumatkoja lykätään ja myös kehitysyhteistyön kumppanimaissamme kouluja on suljettu ja koulutuksia siirretään. Nämä kuukaudet ovat pienen lapsen elämässä kovin pitkiä, on hän sitten pysyvää perhettä odottava lapsi tai koulua käyvä pikkukoululainen. Myös adoptiolasta odottavan perheen huoli on suuri, kun epävarmuus lapsen kotiin saamisen ajankohdasta kasvaa. ”Kun tästä ei ole mitään käsikirjoitusta.” Vanhan miehen sanat jäivät mieleeni maaliskuisesta uutislähetyksestä. Hän oli käynyt päivittäin hoitokodissa muistisairaan vaimonsa luona, mutta siihen ei ole enää mahdollisuutta. Tähän on tyydyttävä. Me olemme eläneet hyvin turvallisessa ja toimivassa yhteiskunnassa. Nyt on meiltä kuitenkin viety moni itsestäänselvyys pois aivan yllättäen. Emme voi muuta kuin sopeutua ja kannatella toivoa siitä, että vielä palaamme normaaliin, ja pitää toisistamme huolta.