Noin 15 vuotta sitten puhelin soi. Olin kotona kaksosveljeni ja isoäitini kanssa, kun äitini soitti ja kertoi, että meistä oli tullut isosisko ja isoveli. Aloin itkeä onnesta kuullessani, että olimme saaneet pikkusiskon Kiinasta ja saisimme pian lähteä hakemaan häntä. Lopultakin! Äiti kävi hakemassa lapsiesityksen ja kun hän palasi, olimme veljeni kanssa häntä vastassa bussipysäkillä. Halusimme heti nähdä valokuvat uudesta perheenjäsenestämme, maailman parhaasta ja suloisimmasta pikkusiskosta. Lähdimme kotiin päin ja kun saavuimme postilaatikolle, näimme isän tulevan junalta ja päädyimme kaikki yhteiseen halaukseen. Luimme kaiken pienestä vauvasta, joka kuvauksen mukaan oli huumorintajuinen, iloinen ja rakasti makeisia. En muista kovinkaan paljon itse adoptioprosessista, mutta muistan sen, kun sosiaalityöntekijä tuli kerran meitä tapaamaan. Minä ja veljeni olimme kovin innoissamme ja jännittyneitä, mikä johti siihen, että hypimme sohvalle ja ilmeilimme, kun sosiaalityöntekijä yritti jutella äidin ja isän kanssa. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että vanhempani varmasti myös jännittivät eikä tilannetta luultavasti yhtään helpottanut se, että peuhasimme koko kotikäynnin ajan. Nyt ajattelen, että olisi ollut hyvä saada lisää tukea ja tietoa meille lapsille, jotta olisimme voineet valmistautua siihen, mitä adoptio oikeasti merkitsee. Vanhempamme hoitivat sen puolen erittäin hyvin ja saimme olla mukana prosessissa sataprosenttisesti, mutta yhdellä tai kahdella tapaamisella adoptiojärjestön kanssa olisi voinut olla positiivinen vaikutus minuun ja veljeeni. ”En voinut uskoa sitä todeksi, kun sain pitää omaa pikkusiskoani sylissäni. Se oli uskomattoman hieno tunne.” Marraskuun toisena päivänä 2001 saimme viimeinkin matkustaa hakemaan pikkusiskoa kotiin. Minä ja veljeni olimme yhdeksänvuotiaita. Matkustimme yhdessä viiden muun perheen kanssa, jotka saisivat lapsen samaan aikaan samassa kaupungissa. Olimme koko perhe yhdessä valmistautuneet ja pakanneet kaiken mitä tarvitsisimme matkalla ja vastaanottaessamme vauvamme. Lentomatka oli pitkä ja tylsä, jos muistan oikein. Kun laskeuduimme Pekingiin, tapasimme oppaamme ja saimme vielä odottaa seitsemän tuntia seuraavaa lentoamme, joka veisi meidät Nanchangiin. Jo marraskuun neljäntenä päivänä, heti aamiaisen jälkeen, kokoonnuimme hotellin aulaan vastaanottamaan uusia perheenjäseniämme. Kaikki lapset esiteltiin samanaikaisesti ja tunnelma oli hieman kaoottinen, mutta lopuksi äiti sai pikkusiskomme syliinsä. Se oli ihanaa noin kymmenen minuutin ajan. Sitten aloin ärsyyntyä siitä, etten minä saanut häntä syliini enkä hoitaa häntä. Suutuin äidille ja isälle, kun he eivät antaneet minun kantaa häntä ylös hotellihuoneeseemme. Ajattelin, että oikeastaan minun olisi pitänyt saada ensimmäisenä vastaanottaa hänet. Hänhän oli minun pikkusiskoni. Saapuessamme hotellihuoneeseemme olin edelleen vihainen. Tunsin palan kurkussani, koska mikään ei ollut niin kuin olin kuvitellut. Melko nopeasti mielialani kuitenkin muuttui, kun vaihdoimme yhdessä hänen vaatteensa ja tutustuimme häneen. Lopultakin koko perheemme oli koossa. Minulla on kaksi vahvaa muistikuvaa ensimmäisistä päivistäni isosiskona. Ensimmäinen on siitä, kun sain pitää siskoani sylissäni ensimmäistä kertaa. Hänellä oli päällä uudet vaatteet, jotka olimme tuoneet mukanamme kotoa. Menin hänen kanssaan hotellin käytävällä edestakaisin. En voinut uskoa sitä todeksi, kun sain pitää omaa pikkusiskoani sylissäni. Se oli uskomattoman hieno tunne. Toinen muistoni on hetkestä muutamaa päivää myöhemmin. Äiti ja isä vaihtoivat hänen vaatteitaan tai yrittivät syöttää häntä. Hän itki. Silloin hän ojensi kätensä minua kohti päästäkseen minun syliini. Nostin hänet syliini ja itku loppui. Se on yksi elämäni suurimmista hetkistä, kun osasin lohduttaa häntä ja olla hyvä isosisko. Pian tuntui siltä kuin hän olisi ollut osa perhettämme aina. Vaikka aluksi hän suhtautui meihin epäillen, oli meillä hauskaa yhdessä ja leikimme paljon joka päivä. Pallot olivat hänen lempilelujaan. Muistan vielä olleeni hyvin suojelevainen häntä kohtaan enkä halunnut, että kukaan vieras pitäisi häntä sylissään. En tiedä miksi tunsin niin, ehkä pelkäsin, että joku ottaisi hänet pois meiltä. Kotonakin kaikki sujui hyvin. Elämä isosiskona oli kaikkea mitä olin toivonut ja enemmänkin. En muista yhtäkään tilannetta, että olisin ollut mustasukkainen pikkusiskostani. Luulen, että suhteellisen suuri ikäeromme vaikutti siihen, ettei välillämme ollut ”kilpailua” äidin ja isän huomiosta. Nykyään Kiina on toinen kotimaani. Olen yhdessä perheeni kanssa matkustanut sinne muutamia kertoja pikkusiskon hakumatkan jälkeen ja minulla on usein ”koti-ikävä” Kiinaan ja sen uskomattomaan tunnelmaan. Viimeksi olimme siellä vuonna 2011 ja toivottavasti minulla on pian mahdollisuus taas palata tähän ehdottomasti cooleimpaan ja kauneimpaan maahan, jossa olen koskaan ollut.