Lapsettomuuden työstäminen adoptioprosessin osana

Lapsettomuus on usein ihmiselle yllättävä asia, johon hän ei ole aikaisemmin varautunut – tai sen mahdollisuus ei ole tuntunut omakohtaiselta. Pariskunnalle voi olla hyvinkin kipeä kokemus, jos toiveet yhteisen lapsen saa­misesta jäävät täyttymättä. Puolisot eivät voi suoda toisilleen vanhemmuuden iloa ja he saattavat kokea pettäneensä myös vanhempiensa ja appivanhempiensa toiveet. Tulevaisuus on suunniteltava uudelleen, päästävä yli tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteista.

Lapsettomuus on myös hyvin yksityinen asia ja siitä ul­kopuolisille, jopa omalle kumppanille, puhuminen voi olla vaikeaa. Suhde puolisoon joutuu uuteen va­loon ja kysymys parisuhteen tulevaisuudesta nou­see pintaan. Adoptioprosessissa olevilla pareilla on hyvin usein kokemus lapsettomuustutkimuksista ja -hoidoista. Lapsettomuus voi monelle olla ensimmäinen kerta elä­mässä kun jokin asia ei menekään oman tahdon mukaan. Lapsettomasta parista saattaa tuntua, että he ovat kadottaneet oman elämänsä hallinnan.

Lapsettomuuden työstäminen

Surun jakaminen puolison kanssa

Varhaiset kiintymyssuhteet muovaavat sopeutu­mistamme elämän kriiseihin ja vaikuttavat omaan ja kumppanin reaktioihin lapsettomuuden suh­teen. Puolisoiden kesken asian käsittely, yhteisen surun jakaminen, on perusasia tulevan adoptiolap­sen kannalta. Lapsettomuuden työstäminen antaa tilaa tulevan lapsen kokemuksille ja menetyksille. Mikäli tämä tärkeä asia ei ole tullut parisuhteessa yhteisesti jaetuksi, se jää silloin toisen adoptiovanhemman yksin kannettavaksi.

”Kerrotaan, että kiinalaisilla on kriisiä tarkoittava kir­jainmerkki, joka syntyy yhdistämällä kaksi muuta merkkiä, vaara ja mahdollisuus. Kriisi voi pysähtyä, koteloitua särkeväksi paiseeksi, juuttua pysyväksi johonkin alkuvaiheista – siinä piilee vaara. Mutta se voidaan myös käsitellä, jolloin se ei jää ihmiseen tulehtuneena paiseena vaan arpena, joka muistuttaa kipeästä menneisyydestä, joka pakotti ihmisen uu­teen suuntaan ja avasi ovia, jotka muuten olisivat ehkä jääneet avaamatta – siinä piilee mahdollisuus.”

Madeleine Kats, Lapsemme ulkomailta, 1989

Suru on tunne, jolta kukaan ei voi elämänsä ai­kana välttyä. Sitä voidaan torjua ja sen kokemus kieltää, mutta se on aina olemassa niissä elämän­tilanteissa, joihin liittyy menetystä tai menetyksen uhkaa. Adoptiovanhemmat, joilla on lapsettomuu­den aiheuttama menetyskokemus, ovat saaneet työstää surua odotuksen aikana. Riittävän hyvässä ja turvallisessa parisuhteessa se on parhaimmillaan lähentänyt puolisoita ja opettanut heitä käsittele­mään vaikeitakin asioita yhdessä. Tämän jälkeen siitä voidaan puhua myös toisten ihmisten kanssa. Ollaan tietoisia siitä, ettei suru ole saanut yliotetta, siitä voidaan selvitä. Ongelmaksi surutyö muodos­tuu silloin, kun se jää ihmisen sisälle asumaan, ko­teloituu ja katkeroittaa mielen.

Esimerkiksi adoptioneuvonnassa tai paripsykoterapiassa puolisoita voidaan auttaa läpikäymään menneitä me­netyksen vaiheita ja löytämään yhteyksiä kulloin­kin käsillä olevaan tilanteeseen. Lapsettomuuteen liittyvät menetyksen tunteet ovat voimakkaasti läsnä ja adoptioprosessin epävarmuus on edelleen muistuttamassa tästä elämän tosiasiasta. Erityisen voimakkaasti se vaikuttaa parisuhteen tasapainoon silloin, kun psyyke ei ole työstänyt näitä aikaisem­pia vaiheita. Adoptiovanhempien tulee turvata lapsen omien menetysten käsittely ja tähän heillä täytyy olla riittävästi voimavaroja.

Lapsen oikeus tulla perheeseen omana itsenään

Adoptiovanhemmuuteen ei tulisi koskaan päätyä tavan vuoksi, siksi että ympäristö odottaa lapsia ja su­vun jatkumista. Siitä tulee lapselle aivan liian raskas taakka kannettavaksi. Hänellä pitää olla oikeus tulla perheeseen omana itsenään, omine puutteineen, ki­pukohtineen ja taustoineen. Aikuisen vastuulla on, että lapsi saa kaiken hyvän ja häneltä ei odoteta adoptiovanhemman haavan paikkaamista.

Lapsettomuus ei ole parisuhteessa taaksejäänyt vaihe, vaikka perheessä olisikin jo adoptiolapsia. Se kulkee jollain tavalla loppuelämän mukana. Aivan kuten emme voi pyyhkiä pois elämässäm­me tapahtuneita menetyksiä, lapsettomuuskaan ei katoa. Tämä ei tarkoita, ettei ihminen voi olla erinomainen vanhempi, mutta se tarkoit­taa, että tulee tilanteita, joissa elämä muistuttaa asiasta.

Vanhempien kokemukset ja kyky käsitellä me­netyksiä tulisi aina muistaa ottaa keskusteluun ja pohdintaan. Adoptiolapsen oireilun ajatellaan lä­hes itsestään selvästi aiheutuvan lapsen taustoista ja adoptiosta. Mutta miten usein lapsen reaktiot ovatkin hyvin normaaleja, kun ymmärretään, että heidän adoptiovanhempansa käyvät samanaikai­sesti itse läpi näitä kipeitä asioita. Adoptiota edel­tävä asioiden työstäminen on sen vuoksi kullan arvoista: se antaa lapselle tilaa tulla omien mene­tystensä kanssa perheeseen.

Kirjoitus perustuu Anja Ojuvan artikkeliin Interpedian vuosikirjassa 2012


Anja Ojuva
Toiminnanjohtaja



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *