Jokaisen lapsen tarina on erityinen

Tänä vuonna pohjoismaisen adoptioneuvoston eli NAC:n (Nordic Adoption Council) avoin seminaari pidettiin Oslossa 25.-26.9.2015. Kokoontumisen teemana oli erityistarpeisten lasten adoptio.

Mikä on erityistarve?

Seminaarissa käytiin vilkkaasti keskustelua erityistarpeisen lapsen määritelmästä. Kenellä on oikeus määritellä mikä on normaalia ja mikä ei? Kansainvälisesti adoptoitujen lasten kohdalla termin käyttö on erityisen vaikeaa. Luovuttavien maiden erityistarveluokittelut eroavat toisistaan valtavasti. Monesti fyysisesti korjattavissa olevat pulmat listataan erityistarpeiksi, mutta kuka pystyy määrittelemään lapsen henkisen terveyden, taustan merkityksen, synnynnäisen temperamentin ja kyvyn selviytyä? Meillä Suomessa onkin usein puhuttu siitä, että jokainen adoptiolapsi on tavallaan erityistarpeinen.

Adoptiovanhemmilta vaaditaan paljon. Erityistarvelistan läpikäyminen voi tuntua esineellistävältä ja etäännyttää ajatukset lapsesta listaksi lääketieteellisiä termejä. Lapsi ei kuitenkaan ole pelkkä diagnoosi. Lapsi on aina yksilö, jolla on oma tarinansa. Tämä tarina ei suinkaan pääty adoption hetkeen vaan jatkuu uudessa maassa ja perheessä. Siihen voivat myös adoptiovanhemmat vaikuttaa.

Jokaisella hakijaperheellä on myös oma tarinansa. Persoonallisuus, elämäntilanne, -kokemus ja lapsuudesta saadut mallit vaihtelevat. Yhdelle hakijalle voi jokin tietty erityistarve tuntua ylitsepääsemättömän isolta esteeltä ja toiselle sama erityistarve tuntuu täysin mahdolliselta ja hoidettavissa olevalta. Ensiksi mainitulle taas jokin toinen erityistarve voi tuntua pieneltä. Lapsen nimeämisessä on hyvin tärkeää ottaa huomioon lapsen tarpeet ja miettiä huolellisesti juuri tälle sopivaa perhettä, perhettä, jolla on valmiudet antaa lapselle uusi mahdollisuus elämässä. Nämä lapset ansaitsevat parhaan mahdollisen uuden alun.

Koskaan ei voi tietää mitä kaikkea lapsi tuo tullessaan

Yksilöllisen ja hyvin räätälöidyn adoptiotyön tekemiseen tarvitaan erityistarvelistan kaltaisia työkaluja, mutta on muistettava aina nähdä lapsi sen kaiken takana. Koskaan ei voi etukäteen tietää kaikkea mitä lapsi tuo tullessaan. Joskus jokin muu piirre kuin ennalta tiedossa ollut erityistarve voi aiheuttaa perheelle yllättäviä pohdintoja. On myös mahdollista, että terveenä lapsena adoptoidun terveydentilassa ilmenee muutoksia myöhemmin elämässä. Varmuutta täysin terveestä tulevaisuudesta ei ole kuten ei elämässä yleensäkään.

Norjalainen neljän lapsen adoptioäiti Tone Dalhaug kertoi kokemuksistaan kahden liikuntarajoitteisen lapsen äitinä. Aivan esityksensä alussa hän otti taskustaan kumilangan ja sanoi: ”Adoptiovanhemman tärkein ominaisuus on joustavuus”. Joustavuus ei tarkoita sitä, että lapselle luovutetaan valta ja vanhemmat vain joustavat, vaan sitä, että vanhemmat pystyvät sopeutumaan siihen, ettei kaikkea voi tietää eikä hallita etukäteen.

Vakavan sydänvian omaavan adoptiolapsen isä Stig Flesland puolestaan pohti valmistautumista: ”Valmistautumista mihin?”, hän kysyi. Adoptionhakijat tarvitsevat halua sopeutua, tietoa, verkoston ja joustavan työnantajan. Flesland kehotti hakijoita prosessoimaan tietoja ja miettimään tarkkaan: ”Mitä me voimme antaa tälle lapselle?” ja ”Mistä me selviämme?” Fleslandit ovat asennoituneet rakkaudella ja tehneet minkä pystyvät lapsensa eteen, ja tekisivät kaiken sen vielä uudestaankin. ”Tyttäremme ei ole erityistarpeinen lapsi. Hän on täydellinen lapsi”, päätti Flesland esityksensä.


Marja Utela

Kirjoittaja on Interpedian tiedottaja



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *