Hakumatkan myrskyistä adoption iloon

Ensimmäinen hakumatka

Hakumatka sujui käytännön järjestelyjen suhteen niin hyvin kuin mahdollista. Pääsimme lähtemään heti kun mahdollista ja Suomen suurlähetystö lupasi järjestää viisumin lapsellemme pika-aikataululla, siten että pääsisimme lentämään jouluaattona kotiin. Muuten lähetystön lomien vuoksi kotiinpaluu olisi viivästynyt kahdella viikolla. Kiinassa vietimme siis aikaa vain 1,5 viikkoa tavallisen kahden viikon sijaan. Oppaamme/tulkkimme niin lapsen syntymämaakunnassa kuin Pekingissäkin hoitivat viralliset paperiasiat sujuvasti ammattitaidolla ja neuvoivat meitä sopivien kauppojen, ravintoloiden ja nähtävyyksien suhteen.

Olimme perillä sunnuntaina iltapäivällä ja lapsen saimme hoitoon heti maanantaiaamuna. Lapsi itki hysteerisesti koko luovutustilaisuuden, automatkan hotellille ja vielä reilun tunnin hotellilla, kunnes nukahti uupumuksen vuoksi. Itkevää lasta pyrkivät lohduttamaan niin tulkkimme, lastenkodin kuin adoptioviraston työntekijätkin, tuloksetta. Lapsen suu tungettiin täyteen riisikeksiä eikä se edes vaimentanut itkua ollenkaan.

Ilta sujui pelokkaan lapsen kanssa ihan hyvin. Hän nukahti helposti ja nukkui yön hyvin. Seuraavana aamuna tyttö söi aamupalaansa tyytyväisen oloisena ja hieman huoahdimme helpotuksesta. Lähdimme adoption vahvistamista varten oppaamme kanssa jälleen adoptiovirastoon. Oppaamme kommentoi, että tyttö on tainnut alkaa luottamaan äitiin, kun ei enää itkekään. Adoptiovirastossa jouduimme hieman odottamaan ja otimme tytön pois kantorepusta ja äidin sylistä. Tämän jälkeen hän ei äidin syliin tullutkaan seuraavaan kuukauteen. Virallisia adoptiopapereita varten Kiinassa otetaan valokuva, jossa lapsi on vanhempien välissä. Tätä kuvaa otettiin virastossa kahden tunnin ajan. Lapsi itki ja isänsä rauhoitteli. Heti, kun äiti yritti lähestyä, alkoi hysteerinen itku. Lopulta saatiin hyvä kuva siten, että äiti seisoi valmiiksi kuvauspisteen luona ja isä peruutti lapsi sylissä sinne. Äiti jäi hieman takaviistoon, niin ettei kuvassa keskellä ollut lapsi nähnyt äitiä.

Isästä tuli siis lapsenhoitaja ja äiti hoiti koko hakumatkalla kaikki käytännön järjestelyt.

Ainoa asia, mitä äiti sai tehdä, oli laulaa, antaa vaatteet siten, että isä puki ja syöttää siten, että lapsi istui isänsä sylissä. Ja kyllä sitten laulettiinkin.

Ongelmaksi vain tuli, ettei siinä tilanteessa mieleen muistunut tällaiselle hyvin epämusikaaliselle ihmiselle yhtään suomalaista lastenlaulua. Siispä kiinalaisessa hotellihuoneessa kirkkoon kuulumaton äiti veisasi hartaasti perinteisiä alakoulussa opittuja virsiä. Syöttämistilanteet olivat ne hetket, kun sain suoran kontaktin lapseen ja siksi ne ovatkin jäänet mieleen arvokkaina hetkinä meille molemmille. Yhä kohta kuusivuotias lapsemme nauttii siitä, että häntä satunnaisesti syötän, ei toki kenenkään vieraan läsnä ollessa!

Lapsi nautti kantorepussa kuljeskelusta isänsä sylissä. Puistojen, kauppojen, temppeleiden ja pandojen ihailu oli lapsen mieleen. Ja se hetki, kun hän tajusi, että mennään takaisin hotelliin, laukaisi itkun. Hän varmaan koki aika pienen ja virikkeettömän hotellihuoneen stressaavaksi paikaksi, sitä paitsi siellä äiti oli konkreettisemmin läsnä. Ulkona lapsi oli jatkuvasti isänsä turvallisessa sylissä.

Isän väsymys ja äidin epätoivo

Onneksi lapsi nukkui alusta asti hyvin niin yö- kuin päiväunensakin, niin isänsäkin sai välillä levätä. Äitinä näin kyllä isänsä väsymyksen, mutten henkisesti pystynyt auttamaan ja tukemaan häntä hakureissun aikana, koska olin itse niin turhautunut tilanteeseen. Mieleen nousi oma lapsettomuus ja keskenmenot; eikö minusta ole äidiksi ollenkaan? Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Mielessä pyöri jatkuvasti ajatus siitä, että hyväksyykö tämä lapsi minua koskaan? Väsynyt mieheni taas ei ehkä ihan ymmärtänyt kuinka syvällä itsesäälissä ryvin tuolloin. Tsemppasimme molemmat eteenpäin ajatuksella, että hakumatka on kohta ohi ja kun pääsemme luomaan arjen rutiinit kotiin, niin kaikki helpottuu.

Edistysaskeleita luottamuksen polulla

Pekingissä, reilun viikon yhdessäolon jälkeen, nähtiin jo pienen pieni hymyn häivähdys, kun pallottelimme ilmapallolla. Lapsi heitti isälle, isä äidille ja äiti lapselle. Kun yritettiin vaihtaa suuntaa, leikki loppui kuin seinään.

Pekingissä sain myös jo laittaa vetoketjun kiinni lapsen takissa. Tämä tuntui kerta kaikkiaan uskomattoman suurelta edistysaskeleelta. Pikkuhiljaa sain laittaa kengät jalkaan. Ulkovaatteiden pukeminen oli lapsesta vielä siedettävää, kun eihän äiti silloin tullut aivan iholle. Mutta kun seuraavana päivänä ehdotin paidan laittamista, hän käänsi selkänsä minulle. Vielä ei ollut tämän aika.

Kotiinpaluu

Kotimatka, lento Pekingistä Helsinkiin oli pelkkää itkua. Ainoa hetki, jolloin lapsi oli hiljaa, oli silloin kun hänellä oli suussa suklaata. Ihanat Finnairin lentoemännät kantoivatkin suklaata meille ahkerasti. Onneksi jouluaaton lentokone oli puolityhjä, joten muut matkustajat pystyivät siirtymään kauemmaksi meistä. Mukavalta tuntui myös se, että samassa koneessa oli toinenkin adoptioperhe (Pelastakaa Lapset ry:n kautta adoptoineet, tutustuimme vahingossa Pekingissä, kun olimme samassa hotellissa). Vaikka heidän alkutaipaleensa ei aivan yhtä draamantäyteinen ollutkaan, oli mukavaa tietää, että koneessa on ainakin yksi perhe, joka ymmärtää meitä ja itkevää lastamme.

Kotiin saavuimme jouluaattona iltakuuden aikaan. Vanhempani olivat käyneet täyttämässä jääkaappimme, tuoneet pienen joulukuusen, jonka juurella oli kasa lahjoja. Tuijotin edessäni olevaa näkyä ja itkin. Olin toki itkenyt hakureissullakin, mutta tuolloin itkussa purkautui koko hakureissun stressi, aikaeroväsymys, matkaväsymys ja ilo kotiinpaluusta. Itku teki hyvää. Vieläkin kun muistelen tuota hetkeä, nousevat kyyneleet silmiin, niin tunnerikas hetki se oli.

Onneksi olimme jo etukäteen päättäneet, että isyyslomaa pidetään alkuun niin paljon kuin mahdollista. Lapsi sai siis alkuun totutella elämään kotona meidän molempien vanhempien kanssa, isänsä turvallisessa hoidossa. Pikkuhiljaa äiti sai ottaa aktiivisempaa roolia ja noin kuukauden kuluttua hoitoon otosta lapsi tuli ensimmäistä kertaa äidin syliin. Istuin sohvalla ja lapsi leikki isänsä sylissä vieressäni. Kysyin tuleeko hän syliin, ja hän hieman epäröiden tuli. Istui vähän aikaa jäykkänä ja meni takaisin isänsä syliin turvaan syvään huokaisten. Tämä oli kuitenkin suuri askel lapselle ja siitä alkoi nopeatempoisesti etenevä äidin sietäminen.

Arjen ihmeitätekevä voima

Isänsä palattua töihin lapsi itki ensimmäisenä päivänä kolme tuntia hysteerisesti äidin sylissä. Toisena päivänä itku kesti vain tunnin ja siitä eteenpäin niin kauan kuin auton takavalot katosivat näkyvistä. Parin viikon kuluttua itkua ei tullut enää ollenkaan. Pikkuhiljaa huomasimme, että meillä on oikein hauskaa kahdestaan. Kuitenkin kiintymyssuhteen kanssa oli tekemistä. Vaikka lapsi kiintyi voimakkaasti isäänsä, hänellä oli adoptiolapselle tyypillistä käyttäytymistä; meni estottomasti mm. vieraiden miesten syliin.

Kun lapsi oli ollut kotona noin yhdeksän kuukautta, hän yhtäkkiä ruokaillessamme kysyi: ”Eihän äiti ikinä satuta?” Hämmästyin, ihmettelin kysymystä ja tietenkin totesin, että ei satuta. Tämän jälkeen hyvin nopeasti muuttui äidin sietäminen äidin rakastamiseksi. Lapsessa tapahtui silminnähden rentoutumista. Hän alkoi spontaanisti halaamaan ja tuli syliin.

Ei mennyt kauaakaan, kun kuulin: ”Minä rakastan äitiä”.
Jokin lukko oltiin saatu murrettua ja voi kuinka hyvältä se tuntuikaan!

Nyt arki on normaalia lapsiperhearkea. Lapsi valitsee sen vanhemman, jonka kanssa arvelee saavansa tahtonsa todennäköisemmin läpi. Äiti on arjessa enemmän läsnä, äiti on se peruspilari, tuki ja turva, se jolta haetaan lohdutus. Isä on töistään palattua jotain spesiaalia, ihana leikittäjä.

Toisen hakumatkan erilaiset draamat

Pikkusisaruksen hakumatkalle yritin henkisesti valmistautua. Mitä jos lapsi valitsisi taas isänsä? Nuorimmaisemme valitsi kuitenkin ensimmäiseksi kiintymisen kohteekseen äidin. Huokaisin helpotuksesta. Isomman sisaruksen läsnäolo sai nuorimmaisemme rentoutumaan nopeasti. Ilmeisesti avoin, iloinen ja luottavainen lapsi antoi viestin uudelle lapselle, että tässä perheessä on hyvä olla. Nuorimmaisemme alkoi jo Kiinassa ollessamme selvästi rentoutua ja hyväksyä niin sisarensa kuin isänsäkin perheenjäsenekseen.

Totta kai tämäkin reissu oli haastava, eikä vähiten isosisaruksessa heränneen mustasukkaisuuden vuoksi. Nuorimmaisemme näytti alkuun jo oman tahtonsa voimakkaasti. Kun yhteistä kieltä ei ollut, turhautti ja pelotti. Tämä purkautui useita kertoja päivässä tunnin kestävinä itkukohtauksina, jolloin lapseen ei saanut mitään kontaktia. Hän itki, potki, puri ja raapi. Vasta kun hän rauhoittui, hän oli vastaanottavainen halauksille ja silittelylle. Alkuun isompi sisarus joutui siis viettämään paljon aikaa isänsä kanssa. Niin kamalaa kuin isomman mustasukkaisuuden tunteita ja nuoremman pelkoa olikin seurata, olin salaa myös onnellinen: isompi sisarus oli kateellinen äidin huomiosta, äidin sylistä.

Kotiin palattuamme hakumatkan aiheuttama henkinen stressi laukesi. Toisena yönä kotona alkoi kutina. Sain stressistä johtuvan uskomattoman pahan nokkosihottuman, niin pahan, että kävin sairaalan ensiavussa, kun huulet turposivat. Kutinaa kesti reilun viikon verran ja lopulta söin kortisonitabletteja puolitoista kuukautta.

Vinkkejä hakumatkalle lähteville perheille

Suomalaiset lastenlaulut kannattaa kerrata. Ilmapallot ja saippuakuplat ovat helppoja jäänmurtajia. Jos hakumatka suuntautuu maahan, johon on suuri aikaero, kannattaa matka ajoittaa siten, että ehtii olla perillä pari päivää ennen lapsen hoitoon ottamista/tapaamista, näin jetlag ei häiritse muutenkin stressaavassa tilanteessa. Huonounisille ehdottomasti vahvaa melatoniinia mukaan.

Meille sanottiin ennen ensimmäistä hakumatkaa, että kaikki menee hyvin, jos kaikki pääsevät hengissä kotiin. Tämä on hyvä neuvo. Hakumatka ja elämä hotellissa eivät vastaa todellista arkea. Kun normaalin arjen rutiinit alkavat, helpottaa elämä. Ainakin meidän molemmat lapset tarvitsevat rutiineja elämää helpottamaan. Mitä tarkemmin päivät noudattavat tutuksi tulleita rutiineja, sen paremmin päivä sujuu.

Kiinassa netti on sensuroitu, mm. facebook ja whatsapp eivät toimi. Kannattaa etukäteen ladata sopiva VPN ja toivoa että se toimii. Päiväkirjaa kannattaa pitää, edes muutama rivi päivittäin. Ne suuret hetketkin unohtuvat, saati pienet mutta merkitykselliset jutut.

Kannattaa luottaa omaan intuitioon. Myös se, että omat tunteet ovat ristiriitaisia, on normaalia ja hyväksyttävää. Rakkaus lapseen kasvaa kyllä uskomattomiin mittasuhteisiin kiintymyssuhteen vahvistuessa.

Ennen kaikkea tulee muistaa, että miten tahansa lapsi käyttäytyykin, hän ei tee mitään tahallaan. Käytöksen taustalla on jokin syy ja tämän syyn ymmärtäminen antaa avaimet eteenpäin jatkamiselle.

Suosittelen etukäteen lukemaan kiintymyssuhteeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutustumaan toisiin adoptioperheisiin. Toisilta perheiltä saamamme vertaistuki onkin ollut kultaakin arvokkaampaa.

Olemme saaneet adoption kautta kaksi ihanaa tytärtä. Meistä on tullut isä ja äiti. Saamme katsoa sisarussuhteen kehittymistä, kinastelua ja hellyydenosoituksia. Välillä menetämme hermomme tyttäremme toilailujen vuoksi, mutta päällimmäisenä tunteena on valtava kiitollisuus siitä, että saamme olla juuri heidän vanhempiaan. Rakkaus, jota tyttöjämme kohtaan tunnemme, on jotain mitä emme pysty sanoin kuvailemaan.

 

Adoptioperhe, johon kuuluu isä, äiti ja 5v 11kk tyttö (kotona 3v 2kk) ja 3v 5kk tyttö (kotona 4kk)

 


Vierailija

Vierailijoiden blogeissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Interpedian virallista kantaa.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *