Te kasvoitte yhdessä elämänne ensimmäiset vuodet. Rehevät ruskeat tädit hoivasivat ja hellivät, rakastivat teitä, kun meitä ei vielä ollut. Jaoitte suuren talon, aidatun pihan ja virkatut, värikkäät pehmolelut. Otitte ensimmäiset askeleenne puisella narisevalla lattialla, juoksitte paljain varpain auringon polttamalla nurmikolla. Juhlitte syntymäpäiviänne syöden jogurttia ja hedelmäsalaattia. Näitte toisten lasten lähtevän perheisiin. Vuosien odotuksen jälkeen tulee teidän aikanne lähteä suuresta talosta, kumpikin vuorollaan. Hämmentyneenä. Jännittyneenä. Innoissaan. Peloissaan. Me kolhuja kokeneet mutta sinnikkäät äidit nostamme teidät syleihimme. Meidän vauvamme, kolme- ja neljävuotiaat. Emme saaneet kymmenen pisteen vastasyntyneitä, vaan saimme paljon enemmän. Isompi lapsi ymmärtää. Hän muistaa. Me selitämme ja sanoitamme. Me puhallamme haavoihin ja rakastamme ikävän pois. Miten te ilahduttekaan, kun tapaatte toisenne vierastalossa! Isompi alkaa oitis työntää pienempää muovimopon kyydissä. Pomputatte nauraen palloa ja juoksette hippaa. Te jaatte viinirypäleet, pillimehut ja saippuakuplat, kuten ennenkin. Sitten matkustamme teidän kanssanne peräjälkeen sinne kaukaiseen Finlandiaan. Lähetämme toisillemme viestejä ja kuvia ensimmäisistä hetkistä kotona. Täällä tiskataan! Meillä leivotaan! Hiekkakakkuja tekemässä! Ja niin te ymmärrätte, että teillä molemmilla on nyt oma koti, ja oma perhe. Kun te tapaatte jälleen, ilo ja riemu aivan väreilevät ilmassa. Te hymyilette, halaatte, nauratte ja kieputte villisti. Juoksette yhdessä leikkimään, kuten ennenkin. Äidit pyyhkäisevät nopeasti silmäkulmiaan. Lapsemme jakavat yhteiset juuret, yhteisen historian. He ovat tunteneet toisensa kauemmin, kuin me heidät. Tämä yhteys ei katkea. Me lupaamme vaalia sitä. Satu Kuvan lapset eivät liity tarinaan